Heikki Kiiski muistelee metsä-Takalaa
Heikki Kiiski muistelee - Maidon kuljetusta ja elämää metsä-Takalassa
Kyläkirja ”Karhiniemi historian lehdillä” kertoo Unton torpasta Takalasta.
Kirjan sivulla 222 kerrotaan näin: Paavon varhaisen kuoleman 1975 jälkeen kuskihommaa hoiti Erkki ja hänellä taisi olla siinä joku apupoikakin. Olikohan Paavolla jotain lievää sairautta jo 60-luvun alkupuolella, kun Erkki pyysi minut apupojaksi? Pääsin ripille vuonna 1961 ja se aika on jäänyt erityisen hyvin mieleeni, kun en saanut uutta rippipukua niin kuin yleensä oli tapana. Siskoni Eeva oli Helsingissä kotiapulaisena ja sai työpaikan isännän vanhan puvun josta sitten Pakkosen Iita korjaili minulle puvun. Olin kovasti otettu kun Koiviston Jaakko ja Kyllikki tulivat illalla kahville. Äidillä ei ollut rahaa, kun oli vielä hiljattain ostettu Haikosen Topilta Hevonen ja oli rakennus velkaa ym. Isäni oli kuollut kaksi vuotta aiemmin. Sellaista oli elämä siihen aikaan.
Kuusikymmentä luvun taitteessa oli Takalassa kuskihommassa siirrytty hevosista traktorikantaan. Keikyän Tervaporttiin, jossa Takalan Irma oli emäntänä, oli ostettu uusi traktori. Muistaakseni Nuffield ja vanha ”Brauni” oli myyty Takalaan. Erkille traktorihomma oli varmaan vähän uutta, mutta hyvin se lähti sujumaan. Siihen aikaan ei pakkasnesteitä juuri tunnettu eikä sitä olisikaan voitu käyttää, koska traktori ei olisi pakkasella käynnistynyt ilman sähköistä tai muuta esilämmitystä. Niinpä pakkasaikaan joka aamu viiden aikaan laitettiin tulta padan alle ja vettä kiehumaan. Kuuma vesi kaadettiin sitten syyleriin, joka lämmitti moottorin niin että se saatiin pakkasella käyntiin. Ajosta tullessa vesi täytyi laskea tietenkin pois. Veden kanssa oli oltava tarkkana, ettei se päässyt ajossa jäätymään. Traktorin nokka oli vuorattava täkeillä ja peitoilla, taisi päällimmäisenä olla vielä pappavainaan turkkikin. Turkkia tarvitsi kuljettajakin, eihän traktorissa siihen aikaan hyttiä ollut.
Kuskinajoa apupojan silmin
Karhiniemellä oli lehmiä siihen aikaan n. 25-30 huushollissa. Maitolaitureita, eli kannulavoja oli vähemmän. Kannut olivat 10-50 litraisia. Meijerillä maito mitattiin muistaakseni kiloina, mutta joppi litroina. Kuskin perushomma oli kerätä kannut ym. lavoilta. Kierros aloitettiin Höyssyltä ja Sammusta otettiin viimeiset kannut kyytiin. Useimmiten sain ajaa traktoria Sampuun asti ja Erkki nosteli kannut kyytiin. Ei sen tähden ettenkö minä olisi jaksanut, vaan koska kuormaan tuli paljon muutakin kuin maitokannut. Pienemmistä taloista tuli viljasäkkejä vietäväksi Sammun myllyyn mennessä ja tuotiin jauhettuna tullessa takaisin. Päiväläsen Keijon satakiloiset säkit ovat jääneet mieleeni, ne olivat kuin patjapusseja. Kannujen kansien välissä ja päällä oli lappuja ja lippuja mitä piti meijeristä tuoda. Esimerkiksi joppia, piimää, voita, juustoa, jotain rehua ym. Myös rahat myllyyn ja ostoksiin oli kannujen kansien päällä tai annettiin Erkille käteen mennessä. Tilatut meijerituotteet kuski toi tullessaan, meijeritilin ja muut tiedotteet laitettiin kannen väliin tai kannunkorvaan kiinni. Tietosuoja oli taattu. Erkki ei koskaan tarvinnut muistilappuja, vaan asiat ja mukaan saadut rahat olivat muistissa Erkin päässä.
”Koko kylän pizzakuski ”
Siihen aikaan joppikuski oli koko kylän palvelija. Erkillä oli hyvä sydän auttaa kaikkia kyläläisiä. Kun paluukuorma meijerillä oli saatu valmiiksi, lähdettiin hoitamaan kyläläisten asioita. Käytiin mm. Kauppayhtiöllä, Apteekissa, Satarenkaalla jne. Päivän kohokohta oli tietysti kahvit Satarenkaan baarissa. Mistään ei tänä päivänä saa niin hyviä munkkeja joita siellä oli! Kahvilan myyjä, vanhempi rempseä rouva tiesi mitä ostetaan. ”Iso kahvi ja Keikyäläinen”, hän jo huikkasi kun päästiin ovesta sisälle. Ilmeisesti pitkänmallinen munkki, jossa oli sokerikuorrute päällä, valmistettiin Keikyässä? Erkin kahvinjuonti ei jäänyt suinkaan pelkästään kahvilassa poikkeamiseen. Usein kutsuttiin taloon tai tupaan, jolle oli tuotu jotain kylältä. Näin ollen kahvimäärä päivässä pyöri siinä kahdenkymmenen kupin vaiheilla. Kylältä tullessa poikettiin vielä Untonmäessä Sinisalon Alman kaupassa ostoksilla ja Sammun osuuskaupassa sitten alkoikin kuorman purku.
Kelirikot ja onni onnettomuudessa
Muistaakseni vuonna 1961 tai 1962 Takalat vaihtoivat traktorin uuteen ”Natikkaan”. Mc Cormick International B 275, 38 hv. Perävaunu oli sama joka oli ollut ”Braunin” perässä. Luojan ilmat ja Kokemäenjoki asettivat kylämme eriarvoiseen asemaan Huittisten muiden kylien kanssa! ”LOSSILIIKENNE KESKEYTYNYT KIERTOTIE KEIKYÄN KAUTTA”. Tämä TVH:n keltainen taulu Honkolan risteyksessä oli korutonta kertomaa! Jospa se taulu olisi ollut vaikka Kastarin kaupalla, ei kyläläisten olisi kaikkien tarvinnut lossirannassa käydä turhaan kääntämässä. Ärräpää siinä helposti tuli, kun piti olla vaikka linja-autoasemalla vartin päästä. Syksyin keväin viikko, kaksi tai enemmänkin oli kelirikkoaikaa, jolloin jäätie ei kantanut ja lossiväylä jäätyi umpeen.
Eräänä kevään rospuuttokelin päivänä olimme tulossa takaisinpäin maitoreissusta Keikyän Kiviniemessä. Tien rumpu oli routinut pahaksi heitoksi ja siinä tapahtui yhtäkkiä jotain. Perävaunun aisa oli rakennettu siten, että vetotappi oli hitsattu aisan päähän alapuolelle, siis kohti maata. Tien pinta oli keväisenä päivänä sopivasti sulanut siten, että kun traktori hyppäsi, kärry irtosi perästä, aisan tappi iskeytyi tiehen ja kärry toppasi kuin seinään. Vaunun etupäässä oli vajaan metrin levyinen kovalevyllä vuorattu syvennys. Istuin vasten tätä syvennyksen reunaa selkä menosuuntaan päin. Etulaidan tolpat katkesivat massan voimasta ja sitten mentiin. Yhtään kannua ei jäänyt rattaille. Kolina oli valtava. Maantiellä oltiin, kannut pyörivät tiellä ja kannet aukeilivat. Joppia, piimää, voita, juustoa, kaurajauhoja, hotapulveria ym. tavaraa oli kuin Raatteen tiellä, minä siellä kaiken keskellä. Uskon suojelusenkeleihin tässä tapauksessa ja monesti myös myöhemminkin. Mustelmia oli aikalailla ja selkään sattui pari viikkoa, mutta lääkäriin ei menty. Erkki pelästyi niin paljon, että ei osannut pysäyttää heti traktoria vaan meni vielä 40-50 metriä. Vihdoin hän sai peruutettua takaisin ja sai kysyttyä: ”Mutta millai sun kävi”? ”Oi totinen tosi”. Erkki käytti siis myös ”voimasanoja”. Pahimmat niistä olivat: ”Oi tuhannen heikkaria” ja ”oi totinen tosi”. Kärry saatiin traktorin perään takaisin, kerättiin lommoiset kannut ja tavarat takaisin kärryyn. Matka jatkui ja lähes joka talossa kävimme kertomassa miten oli käynyt. Eipä kukaan tainnut pyytää korvausta, kun kuuli millainen vahinko meille oli käynyt. Pienestä on moni asia kiinni. Sokka oli pudonnut aisan tapista, mistä syystä kärry pääsi irtoamaan. Mutta eihän vahinko tulekaan kello kaulassa, eikä kukaan ole vielä vahingon veräjälle päässyt. Mitään suurempaa vahinkoa ei muistaakseni kuskihommassa käynyt, vaikka jäätietäkin kuljettiin keväisin mahdollisimman pitkään. Lossiväylää sahattiin jo samaan aikaan auki ja rannoilla saattoi olla puoli metriä vettä. Keskijoellakin oli monesti paksu sohjo, eikä silloin voinut tietää paljonko rautajäätä oli alla. Mainittakoon, että jäätä oli yleensä huhtikuulle, jääpuikkoja räystäisiin tuli maaliskuussa. Nykyään vajaan puolen metrin jää, jos jäätä yleensä on, häviää vajaassa viikossa. Pari aurinkoista päivää niin jää on reikiä täynnä. Seitsemänkymmenluvun alkupuolella saatiin käyttöön Uudeltamaalta 60 tonnin vaijerivetoinen moottorilossi jolla voitiin liikennöidä melko hyvin myös talvella. Kuskihomma jatkui ja olin Erkin kanssa muutamia jaksoja vuoteen 1965 saakka, jolloin lähdin armeijaan. Ajoin siellä ammattiajokortin ja ajohomma jatkui sen jälkeen 54 vuotta, aina vuoteen 2019.
Takalan perheyhteisö
Kaikki Takalan pojat olivat sodissa 1939-1945. Onneksi kaikki viisi poikaa säilyivät hengissä. Paavo, Toivo ja Sulo perustivat perheen Karhiniemelle, Viljami Tyrväälle. Tyttäret Alma, Anni ja Irma lähtivät myös maailmalle. Päätaloon ns. Metsätakalaan jäivät asumaan kaksoset Venla ja Paavo, Paavon vaimo Aili eli ”postiaili”, Helmi ja Erkki. Paavo vanhimpana oli talon patriarkka, eli isäntä. Varsinkin Erkki aina kysyi Paavolta miten mitäkin tehdään. Helmi avioitui Keikyäläisen Selinin Einarin kanssa, heille syntyi kaksi poikaa Urpo ja Urho. Asuminen Keikyässä ei oikein tuntunut Helmistä hyvältä, niinpä hän muutti poikien kanssa takaisin Metsätakalaan asumaan. Einari kävi perhettään katsomassa usein Takalassa, mutta asui Keikyässä. Tuskinpa heillä mitään riitaa oli. Paavo ja Aili olivat lapseton pariskunta ja he tykkäsivät kovasti, kun taloon tuli nuorta väkeä. Helmi kuoli melko nuorena, vain 53 vuotiaana. Pojista Urho kävi koulut Takalasta. Keskikoulun ja kauppaopiston ja hän toimi pitkään pankinjohtajana Kiikoisissa. Urpo teki elämäntyönsä Raumalla. Einarin muistan hyvin. Hän ja isäni olivat samassa työpaikassa Uittoyhtiössä Äetsässä. Sain olla muutaman kerran isän mukana töissä kun soudettiin Einarin kanssa Kiikkaan Jusunnokalle. Tarkastettiin puomeja, paistettiin makkaraa ja huilattiin hyvässä paikassa piilossa, ettei uittopomo Arentin Väino löytänyt meitä. Isäni kuoli vuonna 1959, olin silloin 12 vuotias.
Elettiin päivä kerrallaan kiitollisena!
Päätyön, eli kuskinajon lisäksi Takalassa tehtiin maatilan töitä ja hoidettiin karjaa: Lehmiä, possuja, lampaita ja kuttuja. Vieläkin tulee vesi kielelle, kun muistaa Venlan kutunjuustovoileivät. Makumuisti on ihmeellinen, se säilyy koko iän. Oikein mieli tässä herkistyy. Takalassa oli myös oma ”kalenteri”. Puhuttiin Takalan Paavon poudista. Metsäsaarekkeiden välissä olevat pellot olivat keväisin märempiä kuin aukealla, niinpä kylvökin tehtiin muita myöhemmin. Paavon poudat olivat siinä Mikkelin päivän aikaan. Koiviston viljat oli siihen aikaan jo puitu ja heidän tappurinsa oli tuotu Takalan riihelle. Hevosilla ajettiin viljaa seipäiltä tappurille. Unton Seppo oli seipäiltä antamisessa paras mies! Kuormamiehen ei tarvinnut tehdä juuri mitään, kun Seppo nosti niin vilja kuin heinätaakatkin korkealta kuormaan, oikeaan paikkaan. Paavo oli aina tarkkana, että rattaat lakaistiin joka kerta kun kuorma oli purettu. Jyvääkään ei mennyt hukkaan. Vaikka Takalassa ei suuriin satoihin päästy, silti oltiin kiitollisia kaikesta. Kun tappuriväki ruokaili herkkuja notkuvassa illallispöydässä, iloitsi Paavo suu maireana: ”Taas tuli hyvä sato, on syörä ja myyrä.” Takalan perheväkeen kuului siihen aikaan myös ruskea lemmikkikoira Elvis, kuuluisan laulajan kaima.
Takalassa oli elämänarvot kunniassa. Positiivinen elämänasenne ja sosiaalinen käytös olivat heille luontaista. Käytiin ompeluseuroissa Päiväläisellä, koululla ja naapureissa. Kun kyläseura aloitti toimintansa 1987, oli Takalan väki innokkaasti mukana kaikissa tapahtumissa, pikkujouluista äitienpäiviin ja naapureiden juhliin, niin kauan kuin suinkin jaksoivat.
Muista pyhittää lepopäivä! Vain ne työt mitä kristillinen rakkaus ja välttämätön tarve vaativat, tehtiin sunnuntaina. Kun Salon Topi meni ”Zetorinsa” kanssa kaatamaan heinää sunnuntaina Takalaan, tulikin vesiperä. Paavo asteli Topin juttusille ja puheli: ”Ei ny parane kaataa, heinä on vielä vähän hiekeetä”. Topi piti aika kiromenon, kun tuli kotio: ”Takalan heinä oli hiekeetä”. Nyt metsä kirkkoni olla saa, sanotaan laulussa. Myös metsää pidettiin arvossa. Puuta ei myyty, eikä muutenkaan kaadettu, tuulikaatopuutkin saivat pääosin olla rauhassa.
Muisteluni punainen lanka
Muistan Takalan väkeä erityisellä lämmöllä. Huonolla itsetunnolla varustettu karjalaispoika sai heillä kokea tasavertaista kohtelua. Siellä arvostettiin kaikkia kyläläisiä ja puhuttiin asioista parhain päin. Eikä elämä suinkaan siellä mitään synkkää ollut, huumorin kukka lensi ja Venla nauraa kihitti ja teki hauskoja naaman ilmeitä ”uunin kuppeessa”. Tämä muisteluni on 60 vuoden ajalta. Tänä päivänä maailma on täysin erilainen kuin silloin. Lähimuisti pätkii, mutta jotain vanhaa vielä muistaa. Takalan väki väheni pikku hiljaa. Paavo kuoli 1975, Venla 1998. Erkki ja Aili jäivät kahdestaan vielä muutamiksi vuosiksi. Autolla huristeltiin milloin kauppaan tai Tervaporttiin Irmaa katsomaan. Minäkin myin aikoinaan Erkille yhden ”Mossen”. Siellä se Takalassa lepää vieläkin.
Ei kauniimmin lähteä vois, kuin hiljaa nukkua pois. Sotaveteraani, maitokuski ja maamies sai lähteä taivasmatkalle omassa rakkaassa kotipihassaan täysin palvelleena 85 vuotiaana, vuonna 2004. Aili muutti Lauttakylään asumaan ja hän kuoli joitain vuosia Erkin jälkeen.
Metsätakala nukkui muistojen ruususen unta lähes 15 vuotta. Kukaan perikunnasta ei ollut halukas lunastamaan tilaa, joten se tuli myyntiin. Uusi omistaja löytyi naapurikylästä Sorvolasta. Tänään vuonna 2021 Takalassa puhaltaa uudet tuulet. Taloa entisöidään ja laitetaan kaikki kuin oli ennen. Pellot raivataan ja metsä uudistetaan. Kiitos uudelle isännälle, metsä-Takala saa uuden elämän!
- Heikki Kiiski -