header-logo

Renkipoika muistelee

Everstiluutnantti Kaarlo Vainio, Huittisten Joulu 1996

Kaarlo Vainio  

Motto:

Mennyttä aikaa muistelen niin mielelläni vielä, niin moni annas tähtönen minulle viittaa siellä. Ken mua seuraa retkelle nyt Karhiniemen tienoille.

(J. L. Runeberg - vapaasti muuttaen)

Runeberg muisteli menneitä mielellään ja niin teen minäkin. Muistelukseni ajoittuvat kuuden vuosikymmenen taa 1930-luvulle.

Olen syntynyt Kauvattalla, kuten siellä sanotaan, kohta 76 vuotta sitten Huittislaisista van­hemmista. Isäni Vilho oli Kauvat­san asemapäällikkö, isoisä Huittisten ensimmäinen kello­seppä Matti Ekholm. Äitini Iida oli Karhiniemen Unton talon tyt­täriä ja valmistunut kansakoulunopettajaksi Sortavalan semi­naarista. Opettajana hän oli toi­minut mm. Kuninkaisten kou­lussa. Äidin isä oli Kalle Mus­tanen Kokemäen Rajaojalta. Hän oli tullut Unton virkatalon vuok­raajaksi 1873 ja muuttanut ni­mensä talon mukaan Untoksi. Hänen nuorempi sisarensa Vil­helmiina oli niin ikään muuttanut Karhiniemelle Takalan torpan emännäksi. Takala oli Unton torppa. Unton talosta toisaalla tässä lehdessä.

Rautatieläisperheemme muutti Kauvatsalta Iisalmeen 1928, sieltä Ryttylään 1930 ja Hämeenlinnaan 1934.

Isällä oli Kauvatsalla muutamia hehtaareja maata, Myllykarin ja Vähäpuolen tilukset, niissä lauta­suuli kummassakin ja hiukan metsää. Meillä oli Teemu niminen hevonen, tummanrautias valakka. Sitä tarvittiin kesällä peltotöihin ja talvella sillä ajettiin rahtia Kauvatsan aseman puutavaran lastauksessa. Ajomiehenä oli Paavo Lehtimäki. Isä oli innokas maamies, kuului jäsenenä Jalonojan Pienviljelijäyhdistykseen, kutsuttiin jopa kunniajäseneksi.
Teemulla ajettiin usein Huittisiin, erityisesti Karhiniemelle. Teemusta se alkoi minunkin hevosharrastukseni ja kiinnostukseni hevosiin. Kun usein tavattiin, olivat suhteet äidin sukulaisiin läheiset. Untolla oli serkuksia eli orpanuksia seitsemän, Mäki-Juuselassa kuusi ja Takalassa pikkuserkkuja kymmenen. Vanhempien serkkujen ja minun ikäero oli toistakymmentä vuotta, siksi katselin heitä ihailevasti arvoastaen ja ylöspäin. Osa heistä oli jo maailmalla mutta varsinkin juhlapyhinä, jouluna ja pääsiäisenä, he kävivät kotona, jolloin minäkin tapasin heitä.

Äitini kuoli maaliskuussa 1932. Hautajaisissa jo sovittiin, kai jonkinlaisena lohdutuksena äidistään orvolle 11-vuotiaalle, että pääsen kesätöihin ja hevoshommiin Untolle. Untolla olinkin sitten kesät aina 1937 asti. Kesät 1938 ja -39 olin Nanhian Mäki-Juuselassa. 1940 ja 1945 olin Karhiniemen Kalle Untolla hänen uudistalossaan. Pahaisesta koulupojasta aloitin ja kahden sodan veteraanina lopetin. Ei tuota veteraaniutta silloin edes ajateltu, lähes kaikki miehethän olivat olleet sodassa.Kesällä 1932 vanha isäntä Frans Unto vielä eli. Hän ei enää juuri töihin osallistunut, keskusteli joskus niistä Paavon ja Kallen kanssa. Radiosta hän kuunteli aamu- ja iltahartaudet sekä sunnuntain jumalanpalvelukset meidän kanssamme. Kun elokuun lopulla tein poislähtöä hän sanoi, että äläs mee vielä. Haki kamarista rahapussinsa ja maksoi kesän palkan. En muista, paljonko sain mutta juhlavalta se tuntui. Luulen kyllä olleeni enemmän haitaksi kuin hyödyksi monessa työssä. Tapaamisemme oli viimeinen sillä hän kuoli tammikuussa 1933. Hänen lähtönsä oli ollut läsnäolleille mieliinjäävä. Hänellä oli ollut sairautensa takia kovat tuskat. Yht'äkkiä kivut olivat hellittäneet, silmät avautuneet, katse kirkastunut ja hän oli sanonut selvällä äänellä: "Jeesus tulee". Vapahtaja oli itse tullut noutamaan palvelijansa.

Työvoimaa omasta takaa oli Paavo, Mauno ja Kalle sekä Laina. Mauno osti tuona kesänä Perälän tilan Siikaisten Leppijärveltä. Maaseudun tulevaisuudessa oli ollut ilmoitus. Veljekset lähtivät miehissä tilaa katsomaan ja kauppa syntyi.

Emännyyttä Untolla hoiti Laina. Hän oli joutunut hoitamaan sitä jo nuoresta tytöstä äitinsä Vendlan kuoltua vasta 31 vuotiaana. Uusi emäntä Untolle tuli vasta 1935 Paavon avioiduttua Tyrvään Kataran talon tyttären Elsan o.s. Heikkilä kanssa. Muista sisaruksista Selma oli kansakoulun opettajana Keikyässä, Jalmari tilanhoitajana Kangasalla ja Anni opiskeli kätilöksi. Ahkerana tyttönä Anni luki lomallakin ja jätti oppikirjansa porstoon eli eteisen ikkunalaudalle. Kun minäkin aloin ammentaa oppia kirjoista vaikka en kätilöksi aikonutkaan, ne korjattiin pois. Niissä oli kiintoisia kuviakin. Ja hyvä kuva vastaa 1000 sanaa. Eikä se oppi olisi minuakaan ojaan kaatanut.

Paavo Unton kyysissa Vilho Vainio
Serkkuni Paavo Unto "fööraa taatia" - eli kuskaa isääni Vilho Vainiota kumipyöräisillä elokärryillä linja-autolle. Ollaan juuri kapulavetolossilla 1957. Ajelukärryjäkin talossa oli mutta matka taisi olla samalla työmatka.

Nanhian Mäki-Juuselassa ollessani elivät vielä taloustirehtööri Frans Oskari Juusela ja vaimonsa Aina Juusela. F. O. Juusela oli maanviljelyksen ohessa kunnallislautakunnan esimiehenä 1900-1942 ja kunnanvaltuuston jäsenenä 40 vuotta. Kunnallislautakunta vastasi nykyistä kunnanhallitusta ja esimies sen puheenjohtajaa. Kummitätini Aina Juusela oli kiertokoulun opettaja.

F. O. Juusela oli 1901 ainoana Huittisten edustajana kuulunut ns Suureen Lähetystöön, joka oli käynyt Pietarissa jättämässä keisarisuuriruhtinaalle yli puolen miljoonan suomalaisen allekirjoittamaa adressia vastalauseena Suomen perustuslain vastaisista venäläistämistoimenpiteistä.

Myös Aina ja F. O. Juusela ammensivat päivittäin voimansa Jumalan sanasta. Juuselassa kuunneltiin sunnuntaisin juma­lanpalvelus radiosta aina ja siihen oli osallistuttava koko talonväen. Tästä piti Aina-täti huolen. Suur­ Huittisten historian kirjoittaja Raimo Viikki kirjoitti Lauttakylä­ lehdessä F. O. Juuselan 110 vuo­tissyntymäpäivän muistokirjoituk­sessaan: "Kunnan Juusela oli esi­merkillinen mies joka suhteessa. Hän oli kaunan tavoittamatto­missa. F. O.:lla olikin  erin­omainen kyky käsitellä kaiken­laisia ihmisiä ja selvittää hanka­latkin asiat  parhain  päin.  Aina­ täti puolestaan oli  tunnettu erit­täin hyväsydämiseksi ja anteliaaksi. Avun tarvitsijan ei kos­kaan tarvinnut lähteä tyhjin käsin hänen luotaan. Jopa minuakin täti ilahdutti, sodan jälkeen tavates­samme, sujauttamalla setelin ke­säpukuni rintataskuun.  Olin tuolloin sentään jo vakinaisen väen luutnantti Turusta.
Isännyyttä hoiti Viljo-serkku. Erityisesti on jäänyt mieleeni tunnelmalliset iltapäiväkahvihet­ket isännän pöydässä, se oli pieni pyöreä pöytä salin puolella keit­tiön oven vieressä. Se olikin ainoa erottautuminen väestä. Niin Un­tolla kuin Juuselassakin oli hyvä ruoka ja isäntäväki söi aina palk­kaväkensä kanssa samassa pöy­dässä. Viljolla oli kova parran­ kasvu. Hän jätti joskus viikolla ajamatta ja meni loppuviikolla parturiin ja parturi teki taatusti koko rahan edestä töitä. Viljo kaa­tui Jatkosodan alkuvaiheessa 1.8.1941 40 vuotiaana.
Martta-serkku opetti saksaa Karjalan Kannaksella Uudenkir­kon yhteiskoulussa. Yhtenä ke­sänä minäkin pyöräilin Karhi­niemeltä Juuselaan Martantun­neilla. Laiskuuteni läksyjen suh­teen hävettää vieläkin. Paavo-serkku toimi myllärinä Nanhian myllyssään. Muista ser­kuksista Kalervo oli nimismie­henä Luumäellä ja Eino Laviassa. Anna oli notaari ja avioitunut Ilmari Saarilahden kanssa ja asui­vat Vilppulassa.

Kolmas kesätyöpaikkani oli Kalle-serkun uudistalo Karhinie­mellä. Uusjako oli jo toteutettu ja se oli "hajottanut " tiiviin kyläyhteisön eri puolille kylää. Uusi talonpaikka oli Huikanpäässä lähellä suurta sorakuoppaa vas­takkaisella puolella tietä. Kalle ja nuorikkonsa Kyllikki o.s. Mäkelä Keikyästä olivat lopulta päässeet muuttamaan omaan kotiin. Kalle oli joskus poikamiehenä laules­kellut, että "talosta ja torpasta tar­jolla oisi mutta koulunkäynyttä meinaan". Mahtoiko ajatella juuri Kyllikkiä? Kyllikki nimittäin oli kotona saadun opin lisäksi täy­dentänyt taitojaan Karkun Emän­täkoulussa. Kävimme siellä ker­ran yhdessä Kallen kanssa häntä tervehtimässä. Kalle yksin useam­minkin. Taitava emäntä Kyllikki olikin ja on varmaan vieläkin siellä Risto Rytin kadun asun­nossaan.

Koululaisen kesäloma oli tuol­loin täydet kolme kuukautta. Mat­kat Huittisiin tein junalla tavallisimmin Äetsään ja sieltä linja-autolla Sampuun Sepän talon kohdalle, mistä haarautui tie Karhiniemelle. Siellä olikin sitten hevoskyyti odottamassa. Talvisin rekimatka Untolle oli lyhyempi suoraan Raskalasta joen yli. Jännitystäkin riitti sillä jää joulun alla ja pääsiäisenä saattoi olla hei­konlaista. Matkatavarat mahtui­vat aluksi faneriaskiin, faneriseen matkalaukkuun. Myöhemmin tuli matka-arkuksi vankka fanerinen laatikko, lie ollut hiiva- tai marga­riinilaatikko, jonka kanteen oli kiinnitetty saranat ja lukitussalpa. Työhousuiksi oli teetetty siniset molskihousut. Työpuseroksi sain siskoni miehen vänrikki Halla­ Seppälän vanhan kesäpuseron, josta olkaimet oli leikattu pois.

Karhiniemen  kyläkunta  oli tuol­loin tietenkin toisen näköinen kuin nykyisin ja vietti omaa, rau­hallista hiljaiseloaan. Joen yli kul­jettiin lossilla, mikä vähensi lä­pikulkuliikennettä. Lossi oli veto­ eli kapulalossi. Sitä vedettiin teräsvaijerista kapulalla, johon oli tehty vaijerin sopiva kolo. Kar­hiniemeläiset osasivat kapulan käytön ja avustivat lautturia joko kapulasta etupuolelta vetäen tai taidokkaasti selkäpuolelta työn­täen. Lauttureista muistan Höyläsen ja hänen jälkeensä Kulmasen. He asuivat lautturin mökissä aivan jokirannassa. Pyöräilijät ja jalan­ kulkijat vietiin yli veneellä, tukki­laispaatilla. Rautainen lossi oli vapautunut Keikyästä ja siirretty Karhiniemelle. Sillä tietenkin kul­jetettiin hevoset ja autot. Koke­mäenjoessa uitettiin tuolloin vielä tukkeja. Uittoväylä oli erotettu kummallakin rannalla olevilla tukkipuomeilla. Lautturilla oli sekä veneessä että lossilla keksi, jolla hän aina joskus joutui avaa­maan väylää. Öinen kulkija saat­toi hälyttää lautturin nykimällä rautalangasta, jolloin kello lauttu­rin asunnossa kilisi. Maksua en muista yli kuljetuksesta perityn.
Kun Lauttalasta lähdettiin koh­ti kylää, oli lautturin harmaan lau­dalla vuoratun mökin jälkeen vasta Kuukkisen taloryhmä tien länsipuolella. Tien itäpuolella, siis joen puolella, olivat Kouhin, Unton ja Höyssyn talot varsin lähellä toisiaa n. Kouhin ja Unton rakennukset erotti Unton trekooli, puutarha ja Unton ja Höyssyn Unton karjapiha. Tien länsipuo­lella, hieman tiestä kauempana, oli Sihveri Raution harmaa rakennusryhmä sekä sitten Paavo­lan rakennukset. Tien länsipuo­lella, Paavolaa lähinnä, oli kaksi Unton vilja-aittaa sekä kärryvaja­puuliiteri.  Kärryvajan takana alkoikin sitten kohota Myllymäki.
Mäellä sijainneesta tuulimyllystä emme silloin tienneet mitään. Niistä luin vasta Raimo Viikin kir­joituksesta Huittisten Joulusta 1982. Ennen Kuukkista on sa­malla puolella tietä Hiidenkallio ja melkein kallionlaella uhrilähde, jossa kuivinakin kesinä riitti vettä. Uhrilähteeksi emme sitä silloin tienneet eikä meillä poikasilla pal­joa uhrattavakaan olisi ollut. Van­han kirkon muistokivi pystytettiin vasta sotien jälkeen.

Maatalous oli monipuolisempaa kuin nykyisin, jolloin on eri­koistuttu. Viljeltiin viljaa kaiken­laista, kasvatettiin karjaa monen­moista. Untolla oli vanha talli muutettu kahden kerroksen kana­laksi. Oli hankittu oma hautoma­kone, jota pidettiin trenkipirtissä. Tämä pirtti oli tienpuoleinen. Siinä asui palvelusväkeä. Toinen pirtti oli joen puolella. Siinä asui talon omaa väkeä. Haudottavia munia piti käännellä määräajoin. Niissä oli lyijykynällä tehty mer­kki tätä varten. Kananmunat pes­tiin ja pakattiin kuljetuslaatik­koihin, jotka Munakunta oli antanut käyttöön. Laatikot kulje­tettiin Lauttakylään, josta ne edel­leen matkasivat Turkuun.

Vetovoimana oli melkein yk­sinomaan hevonen. Kennillä muistan olleen kylän ainoan pienehkön telaketjutraktorin. Un­tolla oli viisi hevosta: kantakirja­ ori Osmo, kantakirjatamma Virkku, Tuima, Virma ja Virkun varsa Harras. Tälle varsalle kun pohdittiin nimeä, taisin olla minä, joka ehdotin, että katsotaan al­manakasta. Ja syntymäpäivän 1.4. mukaan siitä tuli Harras. Harrasta ei ole enää nykyalmanakassa. Osmo oli punarautias väkivahva vetäjä, kovasuinen mutta hyvä­ luontoinen ja sen vuoksi melko helppo käsitellä. Mäki-Juuselan hevosten nimet: Otto (kahden sodan "veteraani"), Tuima, Leimu ja Vippa. Kalle Untolla taas oli: Hilppa, Aakatti, Virkku (sama kuin edellä) ja Vappu. Hilppa oli Kyllikki-emännän ajokki ja ys­tävä, jolle hän kävi tallissa juttelemassa ilonsa ja surunsa. Ja he­vonen tuntui ymmärtävän emän­tänsä mielentilan.

Työvoimaa tarvittiin paljon. Heinäntekoon ja elonleikkuuseen haettiin myös tilapäistyövoimaa, mäkitupalaisia ja muuta tilatonta väestöä. Heidät pyöräiltiin kutsu­massa muutamia päiviä ennen työn alkamista. Useilla heistä oli myös velkaa taloon, polttopuista, hakkuujätteistä tai elintarvik­keista. He tulivat yleensä mielel­lään hyvän ja vankan ruoankin takia. Ruokalevolla oltiin piha­nurmella, Untolla tienpuoleisen sireenipensasaidan varjossa. Nu­kahdinpa kerran liian pitkään, eivät mokomat herättäneet työhön lähtiessään. Olin kiukkuinen.
Unton työkavereistani muistan parhaimmin Lauri Saarelan, Naa­rassaaren pojan. "No Laari missäs sinua on pietty" kysyi uusi sisäkkö Laurilta tämän päivälliselle tul­lessa. Lauri katselemaan peilistä, missä hänellä on pikeä. No, tyttö oli tullut Savosta eikä Lauri tai­tanut tuota savvoo ihan heti. Kalle Koskinen oli usein Unton töissä. Hän oli myös ennustaja, osasi kat­soa tulevaisuutta korteista - tiesi­kin. Niinpä hän oli Kalle-serkulle povannut, että tällä on lapsi ennen kuin on kotiakaan. Ei varmasti sanoi Kalle hiukan tuohtuneena. Mutta niin vaan kävi, että Kallen uudistalo ei ollut vielä valmis kun hän oli jo vienyt vihille Kyllik­kinsä ja esikoispoika Seppo syntynyt.
Ikätovereistani Mäkisen Kallen muistan hyvin. Kalle oli usein Unton töissä. Hän oli varsin terä­väpäinen ja tunnettu sattuvista sanonnoistaan. Niinpä Kalle ker­ran pikkupojalle, jonka nenästä roikkui melkoinen räkäpuikko: "Pyhkeen se Nivea siitä nokkas alta naamaas".  Olimme  joulun alla kerran viemässä hevosia ken­gitettäväksi Sampuun Salmisen pajalle. Reellä mentiin, toinen hevonen aisoissa, toinen reen perässä. Sammussa oli kuitenkin jo kymmenisen hevosta odotta­massa kengitykseen ennen meitä. Päätimme jatkaa Lauttakylään, jossa myös oli kengitysseppä. Meitä vastaan tuli pyörällä Laut­takylästä isäntämme Paavo lä­hellä lastenkotia ja kysyi: "Mihis poijjaat?" "Markkinoille" vastasi Kalle. No, Paavo arvasi kyllä mat­kamme. Vanhan Jalosen Pransun muistan myös. Hän sanoi kerran ruokalevolla oltaessa:  "Ihminen on nuorena kaunis". Se pitää kyllä paikkansa. Ei niitä missejä van­hoista valita. Nuorempia kaverei­tani olivat Kulmalan Taisto ja Koiviston Jaakko. Sisäkön lisäksi Untolla oli vakinaisesti karjakko. Tätä tehtävää hoiti pitkään Män­tylän Saima. Aamulla neljän, vii­den maissa naiset kävivät jo navetassa, kesällä laitumella lyp­simillä hevosella, illalla sama juttu. Päiväsaikaan oltiin vielä heinä- tai elopellolla. Toimenku­vasta ei siihen aikaan puhuttu mitään ja taisi olla parempikin, kun ei puhuttu.
Tilapäisesti talossa oli seppä ja satulaseppä. Satulaseppä  ompeli ja korjasi valjaita trenkipirtissä. Seppä Stenfors Untonmäestä työs­kenteli Paavolan pajassa Mylly­mäen länsipuolella. Unton paja kun oli jo huonokuntoisena pur­kua odottamassa. Erityisesti sepän työssä jäi mieleen kärrynpyörien raudoitus. Puuosat kun välillä syt­tyivät palamaankin. Hyvä kärryn­pyörä muuten on sekä puusepän että sepän taidon todellinen mes­tarinäyte. Pyörän osien on sovit­tava ehdottomasti, ei melkein, toisiinsa. Vanneraudan tarkoin oikea mitoitus, hitsaus ahjossa ja asentaminen  puupyörälle  niin, että se tulikuumana ja punahehkuisena menee pyörän päälle ja vedellä jäähdytettäessä kiristyy juuri sopivaksi vanteeksi - siinä jos missä tarvitaan taitajaa. Se työ kävi seppä Stenforssilta. Hän rau­doitti Untolle myös elo- ja lypsin­ kärryjen korit sekä parireen. Kärrynpyörien kunnostus oli muuten niitä alkukesän töitä. Tal­ven aikana ravistumaan päässeitä pyöriä liotettiin Kolliprunnissa muutamia päiviä. Liottamisen jäl­keen pyörät pestiin huolellisesti ja tervattiin hautatervalla.

Ennen heinänteon alkamista riitti tahkonkiertämistä kun kaikki vikahteet (viikatteet) tahkottiin ja hiottiin, samoin myös niitto­koneen teräklaput. Tahkon kiertä­minen ei ollut mielityötäni. Mieluummin kunnostin käsihara­via. Teinpä Untolle uudenkin haravan, johon lavan sain tam­mesta, piikit pihlajasta ja varren haavasta vai oliko se haavan puut­teessa mäntyä. Tammea lapaan sain entisestä elonleikkuukoneen siiven (haravan) lavasta. Omaan hankooni tein myös tavallista pitemmän luonnonväärän varren. Väärävartisia viikatteita ei enää käytetty. Näin kuitenkin vanhan Virtasen sillä niittävän. Se oli kaunista ja kiintoisaa katseltavaa, joka lyönnillä heinää katkesi kun viikate yläasennossa vaihtoi suun­ taa. Viikatteen varsi oli hiottu luis­tavaksi ja sitä myös saatettiin työn aikana rasvata sianihralla, jotta se kädessä kääntyi liukkaasti. Saat­toipa varren päähän olla koverret­tuna oikein kuppikin rasvaa varten.
Heinänteossa olin alkuvuosina jonkinlainen apu- ja haravapoika. Sitten pääsin ajamaan hevoshara­vaa. Se oli Untolla vanhan mal­linen, piikit oli nostettava käsi- ja jalkavoimin. Työni keskeytti ker­ran Kaukaristen heinäpellolla Paavo, joka lähestyi minua rasva­ pillin kanssa ja sanoi: "Kuules poika, sun huules vinkuu, rasva­taanko?" Viheltelin ja muut olivat siihen jo kyllästyneet. Vanha kansa muuten sanoi, että puhdas villapaita suoraan ihoa vasten on paras heinävaate.

Paavo ja traktori 1955
Paavo Unto ensimmäisen traktorinsa pukilla 1950-luvulla. Taustalla Kokemäenjoki. Kuva: K. Vainio

Hevosharavahomman jälkeen pääsin ajamaan niittokonetta. Se oli jo tuolloin vanhempaa mallia, Pukkeriksi (Bucker?) sanottu kah­den hevosen vedettävä. Terän hal­linta ei ollut yhtä helppoa kuin uudemmissa mm Mäki-Juuselan koneessa. Heinäseipäiden pysty­tys Viukaroisten savimaassa jäi myös mieleen. Seipäät olivat kak­sitappisia, yksi alempi tappi kiin­teä ja ylempi tappi pantiin vasta kun heinää oli nostettu sopivalle korkeudelle. Paavo opetti teke­mään ilmavia seipäitä,  joissa heinä kuivui nopeammin. Kuiva heinä siirrettiin latoihin, joita oli pellolla. Ladot olivat Viukaroi­sissa olkikattoisia ja niitä oli siellä kolme tai neljä kappaletta. Hei­nän siirrossa latoon käytettiin Untolla elokärryjä, joissakin ta­loissa heinähäkkiä jalaksilla ja parin hevosen vetäminä.

Elonleikkuussa Paavo tavalli­sesti ajoi leikkuukonetta. Se oli kahden hevosen vedettävä la­voineen ja pyörivine siipineen. Työn alkaessa lava laskettiin alas ja siipien haravat annostelivat lavalle sopivan annoksen ja pyyh­käisivät sen sitten pellolle. Se sidottiin sitten käsin sitomaksi. Sitomat koottiin kykkäiksi eli kuhilaiksi. Edellä oleva koskee rukiin leikkuuta. Kaura ja ohra pantiin seipäälle.
Puinti suoritettiin pyörillä varustetulla, päältä syötettävällä Jaakkolan tehtaan valmistamalla suurella tappurilla, puima­koneella. Sitä pyöritti sähkömoot­tori. Untolla oli tuolloin vielä kolme riihtä. Yksi vielä käyttökuntoinen ja toimivalla uunilla varus­tettu oli Paavolan takana Riihi­vainiolla (?) ja kaksi riihtä tien molemmilla puolilla Kollip­runnin lähellä. Niistä joen puolei­sen uuni purettiin minun aika­nani. Oliko toinen kunnossa, sitä en muista. Minun tehtäväni oli puintiaikana ajaa viljasäkit tap­purilta kuivausriihen parveen. Yrittivät panna kiirettä minulle mutta Osmo jaksoi juosta mennen tullen. Ja minä opin säkin tyhjentämistekniikan, avasin sen jo kär­ryillä ja yhdellä huiskauksella vilja oli riihen lattialla. Kuivaus­ riihi oli ns Tiirikkalan mallia ja muistaakseni rakennettu kesällä 1932. Se nousi Unton pihapiiriin harjun rinteeseen. Nukuin aika­poikana juuri tuon kuivausriihen parvessa elonleikkuuseen asti.

Myllymatka tehtiin tavallisim­min Korkeakosken myllyyn. Jos­kus käytiin Kuninkaisissa, Kei­kyässä Pehulassa tai serkkumme Paavo Juuselan Nanhian myl­lyssä. Unton Paavon mielisanonta oli: "Aikaisin myllyyn ja hiljan kirkkoon, molemmista pääsee pikemmin pois". Myllymatkat teimme usein kahteen mieheen. Palatessa oli mukava avata kau­rankryynisäkki ja napostella präs­sättyjä kryynejä, nykykielellä kaurahiutaleita. Ne olivat vielä hiukan lämpimiä ja tosi mauk­kaita.

Pyykinpesu suoritettiin tuolloin vain pari kolme kertaa vuodessa. Eikä se ollutkaan tällöin mikään pieni homma. Kesäpyykki pestiin Lauttalassa. Kuskasin pesijät, paljut, saavit, pyykkilaudat sun muut tarvikkeet sekä tietenkin täydet pyykkikorit rantaan. Polttopuuta­kin oli vietävä, sillä pyykki keitet­tiin padoissa, klapattiin ja huuhdottiin joessa. Alusvaatetta piti olla paljon. Miehet vaihtoivat puhtaan alusvaatekerran lauan­taisin saunomisen yhteydessä. Yöpukua ei yleensä vielä käytetty vaan samoissa parseeleissa myös nukuttiin.

Palataanpa vielä työkavereihini. Unton miehistä jäi mainitsematta Höyläsen Riku (Risto). Hän oli kova työmies, kooltaan kuitenkin vähäläntä. Riku pyysi minulta patruunoita luvattomaan 6.35 kalip. Browning-pistooliinsa. Minulla kun oli juuri saman­lainen suojeluskuntalaisena lu­vallinen pistooli. Hän pyysi vain kolmea patruunaa ja syykin oli selvä, kissan tappaminen. Annoin ne. Riku oli muutamana päivänä sitten kyntämässä kesämaata rii­hien luona olevalla pellolla. Hänellä oli iso ruskea kaljapullo tarvikkeineen valmistumassa kil­juksi. Hän siirteli pulloa olkiläjän kupeessa auringon mukaan. Samalla viikolla lauantaina oli Lau­rin päivän nurkkatanssit Naa­rassaaressa suulissa. Nuorisoa oli Karhiniemeltä, Mommolasta ja lähitienoolta.
Minun tanssiaiseni loppuivat lyhyeen kun tulivat sanomaan, että Riku heiluu humalassa ja hei­luttelee pistooliaan. Pyysivät tule­maan väliin ja rauhoittamaan häntä. Minulle tuli kiire kun muis­tin kissantappopatruunat. Pistooli oli kuitenkin otettu Rikulta jo pois. Mutta jonkinlaista nahiste­lua vielä riitti. Tappelukaverina oli saman kylän mies Lauri Kur­vinen, hänkin humalassa. Sain kummankin lähtemään kanssani Karhiniemelle. Muutaman kerran kaverukset vielä yrittivät käydä toisiinsa kiinni jopa lautalla. Sain heidät kuitenkin onnellisesti eril­leen ja koteihinsa. Lauri kiitti minua myöhemmin väliintulosta ennen kuin mitään pahempaa oli ehtinyt  tapahtua.  Toinenkin opiksi otettava asejuttu Rikun kanssa sattui. Oli eri kesä ja minulla oli eri pistooli, nyt FN 7.65 kalip. Oli pyhäpäivä ja olin am­muskellut pilkkaan. Lepäilin kui­vausiirhen parvessa "kesäasun­ nossani". Riku tuli juttelemaan, katseli naulassa roikkuvaa pistoo­liani ja ojensi sen minulle. Tässä asemallissa näkyi hahlossa pieni vipu, josta voi päätellä, onko ase vireessä vai ei. Se oli vireessä. Ajat­telin, että päästänpä sen vireestä ja säikytän samalla Rikua. Suunta­sinkin pistoolin jo häntä kohti mutta käänsin kuitenkin hänestä poispäin ja painoin liipasinta. Sil­loin jysähti. Luoti meni ikkunan­puitteen läpi. En yleensä jättänyt patruunaa piippuun - nyt oli jäänyt. Meillä oli onnea. Asetta ei koskaan pidä suunnata ihmistä kohti. Ja muistettakoon, että tyhjä ase on se kaikkein vaarallisin.
Kukapa järki-ihminen ladatulla aseella leikittelisi. Rikun osana oli sankarikuolema Talvisodassa.
Ammuimmepa kerran Kallen kanssa pilkkaan, joka oli saunan päädyssä. Joka laukauksella kuu­ luiheläys. Menimme katsomaan jo totesimme, että saunan eteisen lasinen öljylamppu oli pirstaleina. Luodit olivat kevyesti lävistäneet tuumaisen lautaseinän. Tästä opimme, että aina on katsottava minne maalitaulunsa laittaa. Unton komea hirsinen neljän istuttava pikkukamarikin sai osansa. Kokeilin, miten monen istuinreijän kannen läpi luoti menee. Ja menihän se ainakin yhden. Jäljet näkyvät vieläkin vaikka kamari ei enää ole käy­tössä.

Vasemmalla  Aina Sofia Juusela s. 1879 k. 1958 ja oikealla Tyyne Maria Juusela s. 1907
Vasemmalla  Aina Sofia Juusela s. 1879 k. 1958 ja oikealla Tyyne Maria Juusela s. 1907

Hyvin hoidetut puutarhat olivat kaikissa sukulaistaloissani. Kalle­ serkku oli innostunut ja taitava jalostamaan eli ymppäämään vanhoja omenapuita niin, että niistä entisten katkeranmakuisten omenien tilalle saatiin hyvänma­kuisia. Olipa hän yhteen puuhun ympännyt monia eri laatujakin eri oksiin. Paljon omenapuita Kalle istutti myös uudistaloonsa. Mai­nittakoon, että vanhan Unton puutarhassa oli nimikko-omena­ puita, muista niistä ainakin Ven­lan puun. Taisipa olla kaikillekin sisaruksille nimetyt?

Kalle myös metsästeli. Hänellä oli haulikko mutta koiran hän hankki vasta myöhemmin. Tai­sipa olla pystykorva ja nimeltään Jekku? Piisamia pyydettiin ver­koista tehdyillä loukuilla.

Helluntailaisten kaste toimitet­tiin eräänä alkukesän päivänä Karhiniemen Lauttalassa. Kaste­toimitusta suorittava pastori val­keassa vaipassa seisoi vyötäröään myöten vedessä ja kastoi yhden kerrallaan  aivan umpihuppeluk­siin veden alle. Muuan vanha pariskunta kastettiin yhdessä. Pappa tuli sanoneeksi, saatuaan päänsä veden pinnan yläpuolelle, jotain siihen tyyliin kuin että "olipa pirun kylmää". Meitä, ilkeitä luterilaisia, se tietenkin huvitti ja totesimme, että ei ollut sana vielä kovin hyvin tehonnut. Helluntailaissaarnaajat vieraili­vat usein Karhiniemellä mm Rekikosken Mantan luona. Saarnaajista muistan Kukkulan. Heidän kokouksistaan on mie­leeni jäänyt, että usein ehdotimme laulua "Olin pyörteissä maisten huvien, sydän kauhua tuskaa tun­tien,  ja mun luultiin nauttivan onnestain, mutta kenkään ei tiennyt tuskiain". Mahdoinko muistaa oikein, kaunis laulu ja vaikuttavat sanat.

Laina Unto emännöi eläkepäivillään Väinöläntien omakotitalossa, jossa asuivat yhdessä Annin kanssa.
Laina Unto emännöi eläkepäivillään Väinöläntien omakotitalossa, jossa asuivat yhdessä Annin kanssa.

Vattai-nimistä paikkaa
ei nyky huittislaiset tunne. Taisi nimi myöhemmin olla Vataja-muo­dossa. Sellainen nimitys oli tie­osuudella Untonmäen ja Särki­myssillan välillä. Isältä tuon nimen kuulin. Nimitys taisi tulla ruotsinkielisestä sanasta vatten = vesi. Vesi oli ilmeisesti seisonut lumien sulattua, ehkä muulloin­kin, niin että tie oli ollut pehmeä, vettynyt. Muistuu mieleeni pari tapausta Vattailta, toinen talvelta, toinen kesältä.
Olimme Paavo-serkun kanssa uuden vuoden kirkossa. Olimme jo reellä palaamassa. Reki oli kevyt, kahden istuttava, Kallen tekemä ja nimikkorekensä. Tul­tiin hyvää ravia nuorella Harrak­sella. Oli kaljamoinen eli liukas jääkeli, reki alkoi liipata ja Paavo käänsi hevosen oikeaoppisesti poikittain tiellä. Pahaksi onneksi tien reunassa oli kesän kunnostus­ töiden jäljiltä puutappi. Reen jalas otti siihen, reki kaatui ja kaatui hevonenkin tieltä ojaan. Nuori hevonen hermostui, potki ja yritti ylös niin, että oikea aisa katkesi, ei aivan eripoikki vaan poikkei­meen. Reen etusärmiin tuli myös talvikengän hokin jälkiä. Onnek­semme seppä Stenforssin talo ja paja oli juuri kohdalla ja seppä itse kotona. Häneltä saatiin apua. Rautalangalla ja laudanpätkällä aisa korjattiin. Sovimme myös peitetarinan: hevoset kirkkotar­han kiviaidan pielessä tapelleet ja siitä aisa poikki. Kalle sanoi kui­tenkin heti vauriot nähtyään, älkää yrittäkö, ojassa olette olleet. Ei hokin jälkiä tuohon paikkaan muuten synny.
Kesäinen tapaus sattui lähes samoilla tienoin mutta eri puo­lella tietä. Meitä oli viitisen nuorta miestä kirkkoon menossa sun­nuntaiaamuna. Ajelimme kaksi rinnakkain tien oikeata puolta. Kävelipä samalla puolella tietä myös muuan nuori nainen tum­missa pyhävaatteissaan. Kun väis­tin häntä keskitielle, ajattelin, että tuon hameen helmoihin olisi mukava ajaa tömäyttää. Mitenkä­ hän takanani tuleva Saarelan Lauri väistää? Eikä Lauri väis­tänytkään, ajoi päälle ja neitonen lennähti ojaan. Vieruskaverini keskitien puolelta näki ja alkoi nauraa. Minäkin käänsin päätäni ja näin. Neito kömpi ojasta ja Lauri hyppäsi pyörälleen. Lauri kertoi tytön kysyneen, että mitäs nyt? Ei tämän enempää, oli Lauri vastannut. Kirkolla hän vältti kyllä tapaamasta neitokaista.

Makeutta elämääni
toi sokeri­laatikko Unton pirtin nurkassa. Se oli puinen, liekö ollut 5 kilon pala­sokerilaatikko. Ensimmäisen ke­sän jälkeen oli nimittäin isän korviin kantautunut, että poika kahvilla käydessään tyhjentää sokeriaskin, hyvää toppasokeria kun oli. Hän osti laatikon. Siitä kävin ottamassa taskuuni ja hevosillekin.Karhiniemen maitokuskeista muistan Jussi Kurvisen. Hän ajoi maidon hevosella meijeriin. Ja samalla toimitteli kirkonkylässä kyläläisten asioita. Joskus Jussi palasi varsin hyvää vauhtia. Niinpä kerrankin kun itse tulin pyörällä en meinannut ohi päästä. Syynkin arvasin kun mies iloisena huuteli moron. Se oli muuten tavallinen tervehdys miesten kes­ken. Siitä tamperelaisetkin sen varmaan ovat omaksuneet? Kumma kyllä - Ambomaan alkuasukkailla on ollut sama ter­vehdys. Sen luin lähetyssaarnaaja Martti Rautasen elämänkertate­oksesta. Sielläkin siis moron.
Joskus myöhempinä vuosina maidon kuljetus meijeriin annet­tiin Iso-Raution veljesten hoidet­tavaksi. He hankkivat tähän tarkoitukseen kuorma-auton, tai­sipa olla ensimmäinen laatuaan Karhiniemellä. Kalle-serkku oli kuulemma pienenä poikana ollut varsin perso maidolle. Niinpä hän oli odotellut portin pielessä muki kädessä maitokuskia ja saanut heti joppiannoksensa.

Kun nyt maitoon päästiin, ker­rotaanpa lehmäkaupastakin. Leh­mäkauppa on yleisesti tunnettu poliittisessa merkityksessä. Mutta se oikea lehmäkauppa. Sen näin kerran. Myyjänä oli  Paavo-serk­ku, ostajan nimeä en muista. Kauppaa hierottiin pitkään. Arve­lin jo että ei tule mitään. Ostaja kun pari kertaa jo teki lähtöä ja meni ovellekin, välillä leväytti setelitukkoa Paavon nenän edessä. Paavo oli kuitenkin koko ajan rauhallinen ja kauppa tehtiin.

Keikyäläinen lakkikauppias pyö­räili eräänä alkukesän päivänä Untolle. Pyörän tarakalla hänellä oli melkoinen lakkikuorma. Ne olivat haapalakkeja. Tekotapa sama kuin olkihatuissakin. Oljen tilalla 3-4 millin haapalastua, joka oli punottu 3-4 sentinnau­haksi ja nauhat ommeltu yhteen lakiksi. Ostimme joka mies tällai­sen lakin työlakiksi. Se oli ilmava ja suojasi pölyltä ja auringolta mutta ei ihoa vasten ollut niin miellyttävä kuin olki. Valkolak­kien ansiosta luuli muuan vanha mummo meitä maanmittausyli­oppilaiksi. Kyllä keikyäläiset osa­sivat ja osaavat vieläkin. Ostinpa heiltä kerran piipun ja sarvikam­mankin. Piiputtelu jäi silloin kyllä kokeiluksi.

Metsäpaloa sammuttamassa olin kahdesti. Karhiniemellä oli syt­tynyt suoperäinen pientä mäntyä kasvava maa Hiidenkallion lähellä palamaan. Palo sammutet­tiin kyläläisvoimin. Hosalla lyö­tiin tai vedettiin palavia mättäitä. Hosa tehtiin nuoresta männystä karsimalla pois alaoksat, latvaan jätettiin tupsu. Meille sammutta­jille tuotiin juotavaa ja se oli vii­saasti tehty. Jano siinä tuli.
Toinen palo sattui Nanhialla jossain Pyölönvuoren maastossa. Olimme Rantarivolla heinässä. Se oli jo vakavampi palo. Oli nimit­täin vankanpuoleista metsääkin. Palokunta oli jo mukana ja toiminta johdetumpaa. Näimme, miten nopeasti tuli levisi puiden latvoissa. Yritimme kaataa puita palokujaksi mutta liian lähelle. Oli juostava tulta pakoon to­sissaan.
Jouduin Jatkosodassa Vansjär­vellä Karhumäen takana sammut­tamaan edellisen tyyppistä paloa. Arvatkaa, oliko hauskaa, kun venäläinen ampui kevyellä kranaatinheittimellä harvakseltaan joukkoomme? Piti mennä äkisti maihin mutta katsoa, palaako mätäs alla. Venäläisellä kyllä oli hupia meistä kun pystyivät hyvin tähystämään touhuamme.

Voimailua ja voimainkoetuksia. Lihaskunnon kasvattamiseen ei silloin ollut samanlaisia vempai­mia ja vehkeitä kuin nykyisin. Kärrynpyörää ja akselistoakin nosteltiin. Kiveä työnneltiin kuu­lana. Salon Toivolla oli kuitenkin parempi suunnitelma. Hän päätti kantaa porsaan joka päivä kar­sinasta pahnoilta pirttiin ja takai­sin. Porsaan kasvaessa kasvaisi kantajan voimatkin. Mikä mahtoi olla tulos? Sitä eivät naapurit tienneet enkä tullut Toivolta myö­hemmin kysyneeksi.
Oma mielilajini oli väkikapu­lan eli kartun veto. Siinä kilpaili­jat, lattialla istuen, jalkapohjat vastakkain,  kiskovat toisiltaan poikittaista kapulaa. Oltiinpa ker­ran heinässä Nanhian Rantari­volla. Alkoi sataa, menimme la­toon sadetta pitämään. Alettiin vetää väkikapulaa hangon var­resta. Osasin oikean tekniikan, vedin selkä- ja jalkavoimilla. Ja niin nousi takamus niin Viljo­ isännältä kuin rengeiltäkin. - Lajia harrastin myöhemminkin. Kannaksen rintamalla jouluaat­tona 1941 haastoin korpraalina koko tulenjohtueen. Lujimmalle otti Strömberg, TUL:n väkivahva painija. Hänkin hävisi. Arvelin kyllä, että jos uusinnan pyytää, häviän. Ei pyytänyt, lähti mietteis­sään, pohti kai häviötään kou­lupojalle.

Suulitanssit olivat suosittuja. Tanssimaan opettelin tosi kantapään kautta. Kun Raution suulissa opettelin saksanpolkkaa, huomasin tielle tullessani, että korko oli lähtenyt toisesta ken­gästä. Ne oli nurkkatanssit. Ja isän vanhat puolikengät. Samaisessa suulissa joskus soitinkin. Minulla oli kolmirivinen hanuri. Kaverit tulivat iltamyöhällä hakemaan kuivausriihestä soittamaan. Kun sitten hanuri pyörän tarakalla kävelin pihan poikki, tuli Laina portaille. Hän ei asiaa hyvällä kat­sonut, totesi, että vai mennään? Niin mennään, vastasin.
Perjantain lehdistä katsottiin, missä olisi lauantaina kemut. Pää­sinpä kerran Saarelan Laurin mukana Ronkankulman Toivo­laankin. Mentiin Naarassaaren kautta ja poikettiin Laurin kotiin. Sieltä tuli muitakin nuoria mm Laurin komia sisar. Tanssipai­kassa tyydyin lähinnä katsele­maan menoa. Ei ollut tanssitai­tokaan häävi. Lauri viihtyi hyvin, käväisi tuttujensa kanssa välillä ulkonakin. Taisi kavereilla olla virvokkeita. Klo 23 - maissa Lauri sanoi, nyt sinä poika lähdet kotiin. Saattoi minut maantielle, näytti suunnan ja sanoi, tuohon suuntaan kun ajat, tulet Lauttaky­lään. Ja sieltähän minä jo osaisin­kin. Matka tuntui pitkältä. Arvelin jo, että antoi väärän suunnan - taidankin tulla Kokemäelle. Mutta Lauttakylä sieltä sentään tuli ja Karhiniemi.
Kerran lauantaiehtoona, jo isompana poikana, olin lähdössä pyhävaatteissa Mäki-Juuselan pihasta, kun vanha pariskunta tuli ulos kuistilta. Aina-täti aikoi sanoa jotain mutta F. O. ehätti ensin ja totesi: "Sinä oot sitten taas lähdössä urheilukentälle palloa potkimaan". Niin pitäisi, sanoin ja hyppäsin pyörälle. F. O. ym­märsi meitä nuoria paremmin kuin tätini.

Sukulaisvierailuja harrastettiin ehkä enemmän kuin nykyisin vaikka yksityisautoja oli vähän. Olin innokas "fööraamaan taatia" eli kyyditsemään hevosella. Kus­katessani kerran Mandi- ja Alma­ tätejäni Untolta Mäki-Juuselaan, oli Juuselan väki heinässä lähellä taloa tien varressa. F. O. lopetti työn ja tuli seurustelemaan kans­samme. Takaisin lähdettäessä opetti F. O. minulle oikeaa ohjas­tenpitotapaa. "Piräs poika noin", ja näytti miten ohjien piti tulla hevosesta alakäden eli pikkusormen alta kämmeneen. Ote onkin pitävämpi. Ratsastettaessa ohja­sote on samantapainen, kuitenkin pikkusormen ja nimettömän välistä peukalolla päälle painaen. Aina-täti kävi Untolla yleensä autokyydillä. Kuskina oli autoilija Ragnar Heinonen. Hän osasi ajaa riittävän hiljaa ja varovasti ja se miellytti tätiä.
                         ·
Isoisän kosinta. Olin palaa­ massa Osmo-orhin vetämillä aje­lukärryillä Lauttakylästä. Sam­mussa Pitkäsen talon kohdalla tavoitin oman kylän ihmisen, Vär­min Leenan kävelemässä kotiin­ päin. Leena oli jo ikäihminen vaikka askel oli vielä kevyt. Pysäy­tin hevosen ja pyysin Leenan kär­ryille. Sukeutui kiintoisa kes­kustelu. Leena muisti hyvin äitini ja tämän sisaret. Sanoipa lisäksi: "Samanlainen sää oot kuin isoi­säsi. Se otti mun kans tällai kyytiin ja kysyi, tuuks meille piikaks? En mää luvannu. Hetken kuluttua se kysyi, no, tuutkos emännäks? En mää emännäkskään luvannu". Leenalla taisi oma Kalle olla jo tuolloin katsottuna. Äidinisäni Kalle (Mustanen) Unto kuoli 1889 50-vuotiaana kolme vuotta vai­monsa Annan kuoleman jälkeen. Anna o.s. Grönholm kuoli vain 31 vuotiaana synnytettyään seitse­män lasta, joista neljä varttui aikuisikään.

Hölmön tölmäys. Pitänee kertoa kun se kovasti huvitti Laina­ serkkua, ei minua. Minä kun olin se hölmö. Väki oli lähtenyt Viuka­roisten pellolle heinään.  Minä jäin muonakuskiksi. Minun piti ennen puolta päivää tuoda ateria sinne. Niinpä sitten ajelinkin Tui­malla ja lypsinkärryillä, johon hyvin mahtuivat sekä syömiset että välineet. Matkalla alkoi sataa. Arvelin, että heinätyöt kyllä nyt loppuvat ja väen on mukavampi syödä keittiön pöydän ääressä kuin ladossa vapaalta kädeltä. Niinpä käänsin hevosen ympäri ja palasin. Kääntöpaikka vaan oli huonosti valittu - Kennin ja Kei­kyän tienhaaran välillä. Meidät oli heinäväki nähnyt ja tuntenut hevosen. Olivat valmistautuneet ruokailuun. Vanha Jalosen Pran­sukin oli jo katsonut sopivan syö­mäpaikan itselleen ja sanonut, tässä istun ja syön. Ja minä surki­mus, heidän mielestään tyhmä törkimys, en tullutkaan ladolle. Poika pirulainen, koulujakin käynyt, ja tuommoisen tempun tekee? En ollenkaan ollut tullut ajatelleeksi, että osalle heinäväestä olisi ollut helpompi jäädä kärryiltä syöneenä pois kotinsa kohdalle kuin tulla Untolle syö­mään ja palata jalan.

Joulunvietto Untolla. Miesväen jouluaaton tehtäviin kuului hei­nien haku hevosille ja karjalle pyhiksi. Jo aamuhämärissä läh­dettiin liikkeelle kahdella tai kol­mella hevosella Viukaroisten ladolle. Iltapäivällä hyvissä ajoin saunottiin ja nautittiin jouluate­ria. Tämän jälkeen alkoi var­sinainen jouluaaton vietto pirtissä koko talonväen kesken. Jaettiin lahjat ilman joulupukkia. Aikui­sia kun oltiin ja pukilla oli tar­peeksi kiireitä lapsiperheissä. Jokainen sai jotain, yleensä tar­peellista. Minä sain kaksihaarai­sen metallisen kynttilänjalan, joka on vieläkin tallessa ja käy­tössä. Sitten luettiin jouluevanke­liumi ja veisattiin jouluvirret, nimittäin kaikki 20 jouluvirttä. Laina-serkku oli hyvä laulaja, joka muisti sävelen meille hiukan oudompiinkin virsiin. Jouluaa­muna lähdettiin ensin jalan Laut­talaan ja joen yli. Vastarannalla odotti linja-auto, mikä vei kirkkoon ja takaisin. Näin oli sinä jou­luna, jonka muistan parhaimmin. Useimmat joulut sentään olin kotona ja tulin vasta joulun jälkeen.

Kalle Mustanen - Unton jälke­läiset ovat tavallaan palanneet takaisin juurilleen Kokemäen Rajaojalle. Seppo Kallenpoika Unto nimittäin viljelee tilaansa Aila-emäntänsä kanssa aivan entisen Mustasen torpan rajanaa­purina. Sukua ei naapuritalossa enää kuitenkaan ole. Entä sitten muut edellä mainitut talot?

Unton kantatilaa viljelee Kalle Suomela emäntänsä Kirsin kanssa. Kallen äiti Eila on Paavo­ serkun tytär. Eila ja Simo Suomela asuvat vanhan salirivin tilalle rakentamassaan kauniissa talos­sa. Kallen perhe asuu vanhassa mutta kunnostetussa pääraken­nuksessa.

Mäki-Juuselan päärakennusta asuu Kauko Paavonpoika Juusela äitinsä Tyynen, 89 v, kanssa. Kauko on ollut erinomainen yhdysmies kaikissa sukuasioissa. Kalle Unton entistä tilaa viljelee Pauli ja Aira Koivisto. Pauli on Kyllikin, 81 v, poika hänen toi­sesta avioliitostaan Jaakko Koivis­ton kanssa.

Kirjoituksessa esiintyvistä, ehkä liiankin tarkoista sukutiedoista saamme kiittää kokemäkeläisiä jo edesmenneitä Pertti ja Sirkka Ahoa, jotka ehtivät saada sukukir­jan valmiiksi ennen inhimillisesti katsoen liian aikaista poismeno­aan 1993. Pertti kuoli 58 ja Sirkka 55 vuotiaana.

Maatyöstä sukulaistalossa sain arvokasta  pääomaa tulevaan työhöni vakinaisen väen upseerina. Opin arvostamaan ja arvioimaan ruumiillista työtä ja työntekijöitä. Mielestäni suomalaista sotilasta­kin on johdettava kuten hyvä isän­tämies renkejään. Asiallisen rehti suhtautuminen, selvät ohjeet ja tarvittaessa oma näyttö, jossa pitää pärjätä rengeilleen. Opin myös käytännön kristillisyyttä, jota olen yrittänyt  noudattaa omassa ja perheeni elämässä. 

Rauhallista joulujuhlaa ja onne­kasta uutta vuotta 1997




KAARLO VAINIO  s. 21.2.1921,  k. 28.12.1997

 

 

 

instagram

Kannatusjäsen yritykset:Piharakennus J.Suomela Oy

huittinen, karhiniemi, karhiniemen kyläseura, juhlapaikka, häät, juhla, kylätalo, kyläkartano, puurijärvi, isosuo, seuratalo, ristiäiset, syntymäpäivät, bingo, kokemäenjoki, Unto, virkatalo, silta, lossi, lautta, hiidenkallio, uhrilähde