Kuvassa Vjatsheslav Molotov allekirjoittamassa, Joachim von Ribbentrop ja Josif Stalin seisovat hänen takanaan.
Tämän selvityksen tavoitteena on luoda yleiskuvaa jatkosodan historiasta ja karhiniemeläisten osallistumisesta Suomen puolustamiseen 1941-1944. Tietoja on saatu Suomen arkistoista, joissa vielä lienee rintamilta tulleita ”avaamattomiakin lähetyksiä”.
Uutta tietoa on myös saatu Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990-luvulta alkaen Venäjän arkistojen avauduttua. Viime vuosina on varmistunut, että Talvisodassa ei ollut kysymys vain Leningradin turvaamisesta, vaan koko Suomen miehittämisestä ja maan koko yhteiskuntajärjestelmän muuttamisesta, kuten oli tapahtunut Baltian maiden Viron, Latvian ja Liettuan suhteen.
Hitlerin Saksa oli Molotov-Ribbentropin sopimuksen mukaisesti jättänyt Suomen Neuvostoliiton etupiiriin.
On varmistunut, että Neuvostoliitolla oli suunnitelma ja valmius Suomen miehittämiseen vuosien 1940 – 41 välirauhan aikana ja että Stalinin tarkoituksena oli myös v. 1944 Suomen miehittäminen, jotta maasta voitaisiin tehdä neuvostovaltio. Stalinin terminologiassa se oli ”Suomen kysymys”, joka edelleen oli ratkaisematta.
Tieto näiden hankkeiden epäonnistumisesta Suomen suhteen on palauttanut yleiseen mielipiteeseen vuoden 1944 ajatuksista positiivisemman puolen, helpotuksen ja selviytymisen tunnelman. On tullut tavaksi puhua ”torjuntavoitoista”.
Tämä termi ei vuosikymmenten kuluessa ollut kokonaan unohtunut, vaikka virallistyyppinen historiakirjoitus oli luisunut ns. ”suomettumisesta” johtuen diplomaattiseen neutraalisuuteen aina 1990-luvun alkuun saakka.
Talvisodan jälkeinen uuden sodan uhka ja Suomen puolustusvalmius
Jatkosodan aika voidaan jakaa selkeästi kolmeen vaiheeseen: 1. ns. hyökkäysvaihe 1941 kesäkuusta joulukuuhun, 2. asemasotavaihe vuosina 1941 – 44 ja kolmannen eli viimeisen vaiheen torjuntataistelut kesällä 1944.
Välirauhan aikana Suomen puolustusvalmiutta kehitettiin kaikin keinoin. Valtion budjetista lähes puolet käytettiin puolustusmenoihin. Muun muassa kenttätykistön tulivoima kasvoi ratkaisevasti.
Suomessa niin kuin muuallakin pidettiin jo alkuvuodesta 1941 mahdollisena, että Saksan ja Neuvostoliiton edut törmäävät jossakin vaiheessa yhteen sillä seurauksella, että syntyy sota.
Tässä vaiheessa suomalaisilla ei ollut mahdollisuutta saada taloudellista ja muuta apua muilta kuin saksalaisilta, joten ainoa realistinen mahdollisuus oli se, että Saksalta saadaan apua, kuten elintarvikkeita ja aseita.
Ensimmäisenä näkyvänä merkkinä mahdollisesta sodasta oli saksalaisten sotilaskuljetusten vilkastuminen Suomen kautta pohjoiseen. Kuljetuksiin oli suostuttu, vaikka ei vielä ollut tietoa Hitlerin Saksan ns. Barbarossa-suunnitelmasta ja Suomen kautta tehtävästä hyökkäyksestä Neuvostoliittoon.
Aavistelut saivat varmuutta viimeistään touko-kesäkuun vaihteessa 1941, jolloin suomalainen upseeriryhmä kävi Saksassa ja saksalaiset upseerit kävivät Helsingissä keskustelemassa konkreettisesta sotilaallisesta yhteistoiminnasta.
Sodan uhan lisääntyessä vahvistettiin rajoilla olleita joukkojamme reserviläisillä 9.6.1941 alkaen ja 17.6. pantiin toimeen ylimääräiset harjoitukset koko laajuudessaan, mikä merkitsi koko sodan ajan kenttäarmeijan liikekannallepanoa. Palvelukseen kutsuttiin noin 600 000 miestä ja naista.
Kuten talvisodassa naiset osallistuivat nytkin eri aloilla maanpuolustus- ja sitä tukeviin tehtäviin vapauttaen miehiä varsinaisiin taistelutehtäviin.
Suomen puolustusvoimat olivat nyt vahvemmat kuin koskaan. Maavoimiin kuului 16 divisioonaa, kaksi jääkäriprikaatia ja ratsuväkiprikaati.
Divisioona käsitti kolme jalkaväkirykmenttiä (JR), kenttätykistörykmentin, kaksi jääkäriprikaatia ja raskaan patteriston sekä huolto- ja aselajijoukkoja. Kenttäarmeija keskitettiin rajoille aluksi puolustussuunnitelman mukaisesti.
Jatkosodan alkaminen: Hyökkäysvaihe 1941 kesällä
Hyökkäysvaiheeksi kutsutaan sitä jatkosodan alkuvaihetta, joka alkoi kesällä 1941 Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen.
Saksalaisten aloitettua 22.6.1941 hyökkäyksensä Neuvostoliittoon Suomi julistautui puolueettomaksi, koska se ei halunnut leimautua sodan aloittajaksi. Neuvostoilmavoimat tekivät useita hyökkäyksiä Suomen alueelle, näistä laajimman 25.6. Tällöin pääministeri totesi eduskunnassa Suomen olevan sodassa.
Sotaa pidettiin ja on pidetty talvisodan suoranaisena seurauksena, jolla korjattaisiin Moskovan rauhassa 1940 koettu vääryys.
Ylipäällikkö sotamarsalkka Mannerheim teki saksalaisten toiveiden mukaisesti 27.6. päätöksen päävoimien hyökkäyksestä Laatokan koillispuolitse Syvärin virralle. Hyökkäyksen tarkoituksena oli tukea saksalaisten operaatiota Leningradin suuntaan sekä talvisodan rauhassa menetettyjen alueiden takaisin valtaaminen. Muodostettavan painopistesuunnan hyökkäystä varten perustettiin yli 100 000 miehen vahvuinen voimaryhmä, Karjalan Armeija.
Maamme poliittinen johto lähti siitä, että Suomi kävi omaa erillissotaansa Saksan rinnalla, ei sen liittolaisena. Tämän vuoksi mitään poliittisia sopimuksia maiden välillä ei ollut.
Satakunnan 15. Divisioona (15.D) sekä 18.D ja 2.D olivat puolustusasemissa Vuoksen ja Pyhäjärven välillä. Hyökkäysoperaatioita tehtiin koko itärajan pituudelta joulukuuhun 1941 saakka. Tällöin oli edetty vanhan valtakunnanrajan yli aina Syvärille ja Lotinanpeltoon asti sekä pohjoisempana oli saavutettu Petroskoi ja Karhumäki. Viipuri oli vallattu jo 29.8. lähes taistelutta.
Näiden alueiden valtaamisen jälkeen ylipäällikkö pysäytti hyökkäyksen tässä suunnassa. Omaehtoiseen hyökkäyksen pysäyttämiseen kaikilla rintamilla vaikuttivat sekä hyökkäyssodassa kärsityt huomattavat miestappiot, sotateollisuuden ja maatalouden tarvitsema työvoima, jota oli välttämättä kotiutettava sotatoimiyhtymistä, että saksalaisten kohtaamat vaikeudet. Vuoden 1941 loppuun mennessä sota oli muodostunut suomalaisten osalta pysähtyneeksi asemasodaksi. Poliittisesti merkittävä tapahtuma oli Ison-Britannian sodanjulistus Suomelle 6.12.1941.
Suomen ilmavoimilla oli jatkosodan alussa selvä ilmaherruus. Talvisodan aikana ja sen jälkeen hankitut uudet lentokoneet olivat tehokkaita. Hävittäjälentäjät ja ilmatorjunta ampuivat alas satoja neuvostokoneita ensimmäisinä sotavuosina. Esimerkiksi Brewster B-239-hävittäjäkoneilla saavutettiin jatkosodan aikana 477 ilmavoittoa.
Kuvassa ilmasuojassa olevia koneita vartioidaan. Selänpään lentokenttä 1941.06.24 (sa-kuva)
JR 36 kuului 15. Divisioonan (15 D) joukkoihin, jotka oli koottu Satakunnan alueelta. 15 D:n komentaja oli eversti N.V. Hersalo ja JR 36:n evl. Hannes Raikkala. I pataljoonan (Huittisten pataljoona I/JR 36) komentajana toimi majuri U. Herranen.
Komppanian päälliköt olivat: kapt. Kyösti Rasinmäki 1.K, ltn. Olavi Isokallio 2.K, ltn. Antero Poussa 3.K,ltn. Heikki Norri KKK (konekiväärikomppania).
Kuvassa Niilo Hersalo esikuntineen. Simpele, Koitsanlahti 1941.07.29 (sa-kuva)
Pataljoonan perustamispaikka oli Kiikka. Juhannuksena 1941 siihen kuului 1000 miestä ja 100 ajoneuvoa. Rautateitse matkattiin Särkisalon asemalle ja marssittiin Simpeleen länsipuolelle Torsajärven maastoon. Siellä oli pienehköjä yhteenottoja. Heinäkuun lopulla ryhdyttiin sotatoimiin ja siirryttiin rajan läheisyyteen Hiitolan pitäjän Änkilän koulun seutuville.
Satakuntalainen jv-osasto marssilla etulinjaan. Liikkuminen 30 asteen kuumuudessa on hikistä hommaa, vaikka pakkaukset kuljetetaankin ajoneuvoissa. Simpele 1941.07.13 (sa-kuva).
JR 36:n hyökkäys
Hyökkäyskäsky tuli kenrl. T.Laatikaiselle 30.7.1941 ja taistelu alkoi 31.7.klo 12.30. Pataljoonan komentajaksi vaihtui kapt. M. Ojala ja pataljoona iski Hiitolan Pajarin kylään. Divisioonan lohkolle tuli 6700 kranaattia.
JR 36:n hyökkäys jatkui 1.8. ja lujista hyökkäyksistä huolimatta, homma jäi yritykseksi ja jäätiin entisiin asemiin. Pataljoonan komentaja M. Ojala haavoittui ja uudeksi komentajaksi palasi U. Herranen.
Kuvassa Majuri Herranen L/JR 36, Simpele, JR 36 1941.08.02 (sa-kuva).
2.8. onnistuttiin hyökkäyksessä ja lyötiin vihollisen piste 117. Ryhdyttiin järjestämään hyökkäystä Pajarin kylän tukikohdan valtaamiseksi. Rykmentin II Pataljoona onnistui pääsemään vihollisen selkäpuolelle.
Kuva: Ryssän korsuissa on nyt suomalainen isäntä! Simpele, JR 36 1941.08.02 (sa-kuva).
3.8. lyötiin vihollisosasto. Pajarin seudun taistelu aiheutti pataljoonalle erittäin suuret tappiot kaatuneina ja haavoittuneina. Erikoisesti upseerien kohdalla olivat tappiot suuret.
Pajarin jälkeen pataljoona marssi Salokylän ohi sateiden pehmittämiä teitä Huiskunniemen tienhaaraan.
Kuvassa everstiluutnantti Raikkala antaa hyökkäyskäskyä Huiskunniemessä Huiskunniemi 1941.08.04 (sa-kuva).
II/JR 36 tuhosi vihollisen pesäkkeen ja jatkoi Ala-Kokkolan tienhaaraan ja joutui kranaattitulen kohteeksi.
5.8. oltiin sidottuna Ala-Kokkolan th:n maastoon.
6.8. marssittiin Marjakoskelle
12.8. Risto Höylänen kaatui ja Hannes Kastari haavoittui.
Kuvassa K S 36:n satakuntalaisia potilaita ""Kohta sitä lähäretään taas etteen!"" 3.Ttus K. 1941.08.17 (sa-kuva)
Hyökkäystä jatkettiin Alasjärven pohjoispuolitse, mutta hyökkäys tyrehtyi jyrkkärinteisen kukkulan eteen, jonka vihollinen oli vahvasti miehittänyt.
Vastaavasti teki vihollinen vastahyökkäyksen panssarivaunujen tukemana ja I/JR 36 oli ilmeisesti osittain saarrettunakin. Jälkeenpäin sanottu ns. ”Herrasen motti”.
Vasta, kun II/JR 36, jota komensi majuri T-U. Hilden, siirtyi Alajärven pohjoisrantaan vihollisen selustaan, pääsi I/JR 36 etenemään Hiitolan asemakylän edustalle. Sotasaaliiksi saatu Molothov-auto helpotti poikiemme huoltoa.
Pataljoonan asettuessa lepäämään Hiitolan asemakylään, pääsi vihollispartio etenemään komentotelttamme yläpuolelle ja aiheutti usean miehen kaatumisen. Tämän jälkeen käsky kävi edetä rautatien suunnassa kohti Kaarlahtea. Pataljoonan kuormasto joutui samalla Laatokalta tulevaan ankaraan tykistökeskitykseen, mutta siitä selvittiin pelkällä säikähdyksellä.
Kaarlahden kaakkoispuolella Varikselan järven maasto oli vihollisen vahvasti miehittämä. Maasto oli kallioista ja vihollinen pommitti tykistöllä ankarasti. Suunniteltiin pikku-Vuoksen ylitys suoritettavaksi Hirvisaaren vesialueen kautta Käkisalmen länsipuolelle ja siellä olikin kapea salmi ylitettävänä.
Aamupäivällä 21.8. havaittiin Käkisalmesta tulipaloja ja se merkitsi että vihollinen oli irrottautumassa. Marssittiin Käkisalmen eteläpuolelle ja edettiin Laatokan rantatietä pitkin Ylläppään kylään mihin leiriydyttiin.
Kuvassa Taipaleella taistellaan jälleen! Taipaleenjoen suu ja Linnamäki. Taipale 1941.08.24 (sa-kuva)
Tehtävänä oli heti saavuttaa sillanpääasema Taipaleenjoen eteläpuolella mutta taistelujen ja pitkien marssien uuvuttamat joukot eivät heti jaksaneet valmistautua. Vihollinen räjäytti Taipaleenjoen yli johtavan sillan.
Rykmentti asettui aluksi puolustukseen Suvanto-Taipale linjalle, mutta samalla valmistautui ylittämään Taipaleenjoen. I/JR 36 sai käskyn vesistön ylittämiseen ja viholliselta oli jäänyt ylimenokalustokin jo valmiiksi.
1.9. venäläisten päävoimat alkoivat vetäytyä Taipaleen kannakselta ja JR 36 ylitti joen ja jatkoi hyökkäystään rajaa kohti saapuen illalla Metsäpirtin kylämaastoon. Komentajaksi vaihtui Uuno Leppänen, jonka johdolla vanha raja Räikkölässä 2.9. saavutettiin. Muutaman päivän kuluttua pataljoona siirtyi aivan Laatokan rannalle ns. Tapparin lohkolle.
Tässä vaiheessa tapahtui joukoissa huomattava uudelleen järjestely. Vanhempia ikäluokkia alettiin kotiuttaa. JR 36 kohdalla säilyi sen I pataljoona, johon siirrettiin nuorempia muista pataljoonista vanhojen tilalle.
Kuvassa Presidentti Ryti, eversti Hersalo ja sotamarsalkka Mannerheim taustalla kenraalit Nenonen, Walden, Mäkinen, eversti Sihvo, kenraali Airo, Oesch, ym. klo 12.45. Lipola 1941.10.08 (sa-kuva).
Asemasodan aika 1942 – 1944
Asemasodan vaihe alkoi joulukuussa 1941 ja sitä kesti aina kesäkuulle 1944, jolloin alkoi Neuvostoliiton suurhyökkäys.
Rintamalinjat vakiintuivat vuoden vaihteessa 1941-1942. Suomi toteutti asemasodan aikana miehityshallintoa Itä-Karjalan alueella.
Neuvostojoukot yrittivät tammikuussa 1942 Maaselän kannaksella Krivin ja Poventsan suunnissa hyökäten työntää suomalaiset länteen, mutta helmikuun aikana tilanne rauhoittui suomalaisten vallattua entiset asemansa takaisin. Huhtikuussa vihollinen hyökkäsi suuremmin voimin Syvärillä ja vähän myöhemmin Kiestingissä, mutta nämäkin yritykset torjuttiin.
Asemasodan alettua kotiutettiin vanhempia ikäluokkia maatalouden ja teollisuuden tarpeisiin.
Sodan pitkittyessä Suomi joutui yhä enemmän riippuvaiseksi Saksan elintarvike- ja sotamateriaaliavusta.
Kotirintamalla naisten, nuorten ja vanhusten merkitys elintarvike- ja polttopuuhuollossa korostui jatkuvasti. Vaikka kotialue saattoikin elää verraten rauhallisesti, käynnissä oleva sota jätti jälkensä kaikkeen elämään.
Asemasodan aikana vahvistettiin puolustusasemia varsinkin Karjalan kannaksella.
USA alkoi tukea Neuvostoliittoa materiaalisesti Hitlerin Saksaa vastaan.
Saksasta oli muodostunut länsivaltojen yhteinen vihollinen.
Tässä vaiheessa Suomi joutui Saksan puolelle maailmansodassa ja tuli riippuvaiseksi Saksan elintarvike- ja aseavusta.
Suomessa ei välttämättä huomattu sitä nopeaa teknistä kehitystä, jota vihollisen armeijassa tapahtui kaikilla tasoilla Neuvostoliiton saadessa apua USA:lta.
Lokakuun 1941 ja elokuun 1945 välisenä aikana USA toimitti Neuvostoliittoon muun muassa seuraavia sotatarvikkeita:
- 375 000 kuorma-autoa, 51 500 jeeppiä, 35 000 moottoripyörää
- 8 000 traktoria, 7 000 hyökkäysvaunua, joita Englannista lisäksi 7 400 kpl
- 14 000 lentokonetta, joita Englannista lisäksi 7 400 kpl
- 1 900 höyryveturia
- 66 dieselveturia
- 9 900 tavaravaunua, 1 000 kaatovaunua, ym.
- 4 400 000 tonnia ruokatarvikkeita
- 2 670 000 tonnia öljytuotteita (mm. 7 milj. tynnyriä bensiiniä).
Puna-armeija keskitti voimansa Saksan hyökkäysten torjuntaan asemasotavaiheessa ja painopiste oli pääosin muualla kuin Suomen rintamalla.
Neuvostoliiton suurhyökkäys kesällä 1944
Taistelut Karjalan kannaksella:Neuvostoliiton Puna-armeijan menestys saksalaisia vastaan käydyissä taisteluissa erityisesti Leningradin alueella vaikutti myös Suomen rintamatilanteeseen ja ensi sijassa Karjalan kannaksella, missä oli odotettavissa hyökkäys keväästä 1944 alkaen.
Neuvostojohto halusi irrottaa Suomen sodasta ja keskitti Länsi-Kannakselle vahvan voimaryhmän, joka 9.6.1944 aloitti suurhyökkäyksen tulivalmistelun ja suomalaisten reservien sitomishyökkäykset.
Seuraavan päivän puoliväliin mennessä hyökkääjä mursi suomalaisten puolustuksen Valkeasaaren lohkolla. Länsi-Kannaksen joukot saivat käskyn vetäytyä taaemmaksi VT-asemaan (Vammelsuu - Kuuterselkä).
VT-asema murtui Kuuterselässä 14.6.1944:
Puna-armeijan Leningradin Rintaman joukot pääsivät 14.6. Kuuterselässä 3. Divisioonan alueella sisäänmurtoon ja sitä kautta Vammelsuun alueella puolustuksessa olleen Ratsuväkiprikaatin selustaan. Prikaatin joukot jäivät asemiinsa ilman yhteyttä yläjohtoportaisiin ja vetäytyivät seuraavana yönä VT-asemasta. Vahvennetun Jääkäriprikaatin vastahyökkäys Kuuterselkään katkaisi 15.6. VT-aseman selustassa toimineiden vihollisjoukkojen yhteydet. Hyökkäysvoima loppui kuitenkin ennen entisten asemien saavuttamista. VT-asema oli 15.6. aamulla menetetty Kuuterselän ja Suomenlahden välisellä alueella. Edellytyksiä aseman palauttamiseen uusilla vastahyökkäyksillä ei ollut.
Ylipäällikön päiväkäsky N:o 117
Neuvostoliiton suurhyökkäyksen käynnistyttyä Saksa ryhtyi toimittamaan Suomelle sotamateriaalia ja avuksi jonkin verran myös joukkoja. Olihan myös saksan etu, että suomalaiset sitovat mahdollisimman paljon joukkoja pois Saksan vastaiselta rintamalta.
Presidentti Risto Ryti teki 26.6.1944 avun varmistamiseksi omalla vastuullaan poliittisen sopimuksen Saksan kanssa, ns. Ryti-Ribbentrop sopimus.
Torjuntavoitto Karjalan kannaksella saavutettiin kesä-heinäkuun vaihteessa 1944:
Puna-armeijan suurhyökkäys kyettiin pysäyttämään ankarissa torjuntataisteluissa ennen kaikkea Talin-Ihantalan alueella, kun Viipurinlahden – Ihantalan – Kuparsaaren – Vuoksen välille oli keskitetty kaksi kolmasosaa Suomen maavoimista. Erityinen ansio torjunnan onnistumisesta on laskettava tykistön ja ilmavoimien ansioksi. Myös Saksan lähettämä ase- ja joukkoapu oli jo ehtinyt perille.
Heinäkuussa neuvostojoukot hyökkäsivät myös Viipurinlahdella ja Vuosalmella, mutta nämäkin hyökkäykset torjuttiin. Heinäkuun puoleenväliin mennessä neuvostojoukkojen rynnistys Karjalan kannaksella oli kaikkialla pysäytetty.
Neuvostojoukot eivät onnistuneet pääsemään tavoitteisiinsa, eikä Suomi antautunut. Neuvostoliittolaiset ryhtyivät siirtämään läpimurtojoukkojaan Saksan vastaiselle rintamalle. Neuvostoliiton ja länsiliittoutuneiden kesken alkoi kilpajuoksu Berliiniin. Kannaksella alkoi asemasota.
Tapahtumat Aunuksen kannaksella:
Puna-armeijan Karjalan Rintaman joukot ryhtyivät hyökkäämään 21.6.1944 alkaen Laatokan ja Äänisen välisellä Aunuksen kannaksella.
Kuvassa Rj.P 3:n pojat marssivat uudelle viivytyslinjalle. Aunuksen Kannas 1944.06.25 (sa-kuva)
Suunnitelmien mukaisesti suomalaiset vetäytyivät taistellen ns. PSS-asemaan. Taisteluja käytiin myös pohjoisempana Vitelen – Säämäjärven tasalla, josta vetäytyminen jatkui Laatokan rantaa pitkin ratkaisutaisteluun antautumatta ja vihollista jatkuvasti kuluttaen Pitkärannan – Loimolan linjalle. Täällä oli tarkoitus pysäyttää vihollisen hyökkäys. Tässä ns. U-asemassa käytiinkin 10.7. alkaen – muun muassa Nietjärvellä – ankaria taisteluja, jotka johtivat puolustajan torjuntavoittoon neuvostoliittolaisten hyökkäysvoiman ehtyessä. Heinäkuun puolivälin jälkeen taistelut vaimenivat ja sota muuttui täälläkin asemasodaksi.
Tapahtumat Maaselän kannaksella:
Täällä neuvostojoukkojen hyökkäys alkoi 20.6. Tällöin Karjalan kannakselle käsketyt suomalaisjoukot olivat jo aloittaneet siirtymisensä. Hyökkäyksen painopiste oli Karhumäen suunnassa, josta luovuttiin lyhyen taistelun jälkeen 24.6. Suomalaisjoukkojen pääosa vetäytyi Porajärven suunnassa länteen. Heinäkuun loppupuoleen mennessä neuvostojoukot olivat saavuttaneet U-aseman Loimolan - Ägläjärven -Ilomantsin tasalla.
Heinä-elokuun vaihteessa 1944 käytiin jatkosodan viimeinen suuri taistelu Ilomantsissa, jossa suomalaiset – siirrettyään alueelle voimia pohjoisesta Rukajärveltä ja Karjalan kannakselta – motittivat ja osittain tuhosivat kahden neuvostodivisioonan pääosat. Tähän päättyi laajempi taistelutoiminta myös tässä suunnassa.
Ilomantsin motteihin tuhottiin tai niistä saatiin saaliiksi suuret määrät vihollisen kuljetusvälineitä. Kuvassa tuhottua autokolonnaa. Ilomantsin,Lutikkavaaran kylä 1944.08.07 (sa-kuva).
Ylipäällikön päiväkäsky N:0 128
Rukajärven suunnalla vihollinen aktivoi toimintaansa, mutta vastatoimin suomalaiset pitivät asemansa aselevon solmimiseen saakka. Tämän pohjoispuolella Suomen puolustamisesta vastasivat saksalaiset joukot entisissä asemissaan.
Merivoimien toiminta keskittyi kesällä 1944 itäiselle Suomenlahdelle. Laivaston alukset osallistuivat Viipurin lahden taisteluihin suorittamalla tulitukitehtäviä, syöksyjä neuvostoaluksia vastaan ja partioimalla tappioitakin kärsien.
Yleistä vuoden 1944 tilanteesta:
Helmikuussa 1944 Neuvostoliiton strategiset pommitusilmavoimat tekivät Helsinkiin kolme pommihyökkäystä, jotka aiheuttivat jonkin verran tuhoa ja joissa kuoli 146 henkeä. Vuodesta 1943 ilmanherruus siirtyi yhä selvemmin neuvostoliittolaisille. Keskittämällä ja asettamalla tappiolle alttiiksi kaikki voimansa Suomen ilmavoimat kykenivät kuitenkin tehokkaasti suojaamaan ja tukemaan maavoimien toimintaa kesän 1944 ratkaisutaisteluissa. Tässä Saksasta hankitut Messerschmitt-hävittäjät suomalaisten lentäjien ohjaamina osoittautuivat erittäin tehokkaiksi. Konetyypillä ammuttiin alas yli 650 viholliskonetta.
Tyyppikuva MT-koneesta. Suulajärvi, (HLeLv 24.) 1944.05.08 (sa-kuva).
Myös omat pommituskoneet sekä saksalainen avuksi tullut lento-osasto Kuhlmey osallistuivat merkittävällä tavalla neuvostovoimien pysäyttämiseen Talin – Ihantalan, Viipurinlahden ja Vuosalmen alueilla. Hävittäjät ja ilmatorjunta pudottivat satoja neuvostokoneita.
Suomalaisten rinnalla taisteli myös ulkomaalaisia vapaaehtoisia, jotka oli pääosin sijoitettu kansallisuuksittain muodostettuihin joukkoihin. Suurin ryhmä (noin 3 300) olivat virolaiset, joiden pääosa palveli Jalkaväkirykmentti 200:ssa ja huomattava määrä laivastossamme. Ruotsalaisten, kaikkiaan noin 1 700 miestä, suurin yksikkö Svenska Frivilligbataljon (SFB) oli toiminnassa Hankoniemen taistelujen ajan. Suomensukuisista oli muodostettu muun muassa Heimopataljoona 3, Erillinen Pataljoona 6, Aunuksen Heimosoturipataljoona ja Vienan Heimosoturipataljoona. Kaikkiaan ulkomaalaisia vapaaehtoisia oli noin 7 100, joista runsaat 400 kaatui tai katosi.
Jatkosota päättyy
Pysäyttämällä kaikki neuvostojoukkojen hyökkäykset ennen vuoden 1940 Moskovan rauhan rajaa Suomen puolustusvoimat omalta osaltaan teki erillisrauhan solmimisen mahdolliseksi ja varmisti siten maan itsenäisyyden säilymisen ehdottoman antautumisen sijasta. Antautuminen olisi johtanut maan miehittämiseen. Huomattava onkin, että Suomi oli ainoa sotaan joutunut manner-euroopan maa, jota ei vieras valtio miehittänyt.
Vaikka Suomen puolustusvoimat olikin saanut kovia iskuja kesän 1944 taisteluissa, sitä ei ollut kyetty lyömään ja se olisi kyennyt tarvittaessa edelleenkin taistelemaan sotamateriaalin ja miesmäärän puolesta.
Rauhanteon helpottamiseksi presidentti Risto Ryti luopui elokuun alussa 1944 tehtävästään, ja eduskunta valitsi uudeksi presidentiksi ylipäällikön, Suomen marsalkka Mannerheimin. Hänellä katsottiin olevan parhaat mahdollisuudet Suomen sodasta irrottamiseksi ja rauhan palauttamiseksi.
Tunnustelujen jälkeen aselepoon päästiin nopeasti 4.-5.9.1944 (suomalaiset aloittivat tulitauon vuorokautta aikaisemmin kuin neuvostoliittolaiset). Väliaikainen rauhansopimus eli ns. Moskovan välirauha solmittiin Moskovassa 19.9. Vuoden 1940 rauhansopimuksessa luovutettujen alueiden lisäksi oli Neuvostoliitolle jätettävä Petsamo kokonaisuudessaan ja vuokrattava Hangon asemasta Porkkala.
Taaskin Suomi menetti rauhansopimuksessa alueita, joita Neuvostoliitto ei ollut kyennyt valtaamaan sotilaallisesti. Maksettavaksi tulivat myös huomattavat sotakorvaukset, vaikka Suomi ei ollutkaan syyllistynyt sodan aloittamiseen.
Suomalaiset menettivät jatkosodassa kaatuneina ja ilmapommituksissa kuolleina noin 60 000 ja haavoittuneina lähes 160 000 miestä ja naista. Haavoittuneista jäi invalideiksi lähes 50 000.
Neuvostoliitto menetti puolestaan taisteluissa Suomen suunnalla vuosina 1941-1944 noin 265 000 miestä kaatuneina ja vankeina sekä noin 550 000 miestä haavoittuneina ja sairaina.
Suomalaisia jäi neuvostoliittolaisten sotavangeiksi yli 3 500 ja neuvostoliittolaisia jäi suomalaisten sotavangeiksi noin 64 000.
Päämaja 22.9.1944
Ylipäällikön päiväkäsky
N:o 132
Suomen armeijan sotilaat!
Sota, johon kansamme joutui kolme vuotta sitten ja jossa siltä on vaadittu mitä raskaimpia uhrauksia, on päättynyt 19. p:nä syyskuuta 1944 solmittuun välirauhaan. Katkerien kokemusten jälkeen käsitämme, että tulevan elämämme edellytyksenä on saavuttaa pysyväiset luottamukselliset suhteet kaikkiin naapurikansoihimme.
Sota on Suomen kansaa kovasti koetellut. Mutta rakkautemme isiemme maahan, itsenäisyyteemme ja vapauteemme ei ole koskaan tuntenut uhrauksien rajaa.
Kiitän Teitä urhoolliset sotilaat. Te olette kokeneet paljon ja kestäneet paljon. Te olette empimättä olleet valmiit uhraamaan kaikkenne isänmaan eteen ja kestämään vaikeimmatkin koettelemukset. Miehekkään uskollisina isänmaan asialle Te sankarillisella urheudella ja uhrimielellä suorititte kovia taisteluja ja nurkumatta kestitte vuosikausiksi pitkittyneen sodan ankarat ponnistukset. Te taistelitte puutteellisin asein ja vaatimattomin varustein voimakasta ja urhoollista vastustajaa vastaan.
Suomen armeijan komentajat, upseerit, aliupseerit ja miehet! Teitä seuraa isänmaanne ikuinen kiitos ja ylipäällikkönne, vanhan soturin tinkimätön tunnustus.
Lausun myös hartaan kiitokseni Suomen naiselle, joka uskollisesti, itseään säästämättä on velvollisuutensa täyttänyt.
Kotirintama on vaatinut koko kansan äärimmäisiä ponnistuksia kaikilla työn ja elämän aloilla. Lannistumattomin voimin se on tehtävänsä suorittanut.
Liikuttunein ja kiitollisin mielin ajattelen haavoittuneita ja varsinkin invalidejamme, joista monet koko elämänsä ajan joutuvat kantamaan raskasta kuormaa.
Hartain mielin muistelen sankarivainajiamme, joiden valkeat ristit kirkkojemme kummuilla kertovat niistä, jotka antoivat suurimman uhrin.
Isänmaan nöyrä kiitos keventäköön leskien ja orpojen taakkaa.
Sotilaani! Vaikeat ajat ovat vielä edessämme. Välirauhansopimus on allekirjoitettu, sen ehdot on täytettävä. Tilanne Lapissa on tällä hetkellä vielä selvittämättä, ja joukoiltamme vaaditaan yhä samaa velvollisuudentuntoa ja päättäväisyyttä, mitä ne koko sodan aikana ovat osoittaneet.
Tietoisina siitä, että olette täyttäneet velvollisuutenne, palaatte Te vähitellen kotiinne rauhan työsaroille. Olen vakuuttunut, että tartutte näihin toimiinne samalla tarmolla, antaumuksella ja itsekurilla, jonka olen oppinut Teissä tuntemaan sotapoluillanne ja jota Teissä aina olen ihaillut. Vakaa pyrkimyksemme olkoon rauhan toimin kohottaa maamme uuteen koko kansaamme kohdistuvaan kukoistukseen vilpittömissä ja ystävällisissä suhteissa naapurimaihimme.
Jumala Suomea suojelkoon!
Puolustusvoimain ylipäällikkö
Suomen Marsalkka Mannerheim
Jatkosotaan osallistuneita karhiniemeläisiä
Karhiniemeläisiä jatkosotaan osallistui vuosien 1941 - 44 aikana mm.
Antti Hakanen, Viljami Heikkilä, Erkki Heinonen, Vilho Heinonen, Mikko Huhtala, Taisto Huhtala, Risto Höylänen, Taisto Höylänen, Jaakko Höyssy, Eero Iso-Rautio, Hannes Iso-Rautio, Toivo Iso-Rautio, Veikko Iso-Rautio, Erkki Jalonen, Leo Jalonen, Lauri Joensuu, Toivo Jokiniemi, Jaakko Koivisto, Viljo Koivisto, Hannes Kastari, Allan Kenni, Leo Kenni, Erkki Kivi, Lauri Kouhi, Uuno Kouhi, Taisto Kulmala, Toivo Kulmala, Kalle Kulmanen, Yrjö Laurila, Urho Lehtomäki, Viljo Mattila, Arvo Pakkonen, Kalle Pakkonen, Ossi Mäntynen, Esko Puiseva, Lauri Puiseva, Niilo Puiseva, Tuomas Puiseva, Kalle Päiväläinen, Keijo Päiväläinen, Uljas Päiväläinen, Erkki Pälijärvi, Ossi Rintala, Risto Rintala, Veikko Rintala, Aleksi Saarela, Kaarle Saarela, Kosti Salminen, Toivo Salo, Toivo Santala, Tauno Santanen, Aaro Selus, Kauko Simula, Eino Suhonen, Erkki Takala, Paavo Takala, Sulo Takala, Toivo Takala, Heikki Tienhaara, Paavo Unto ja Toivo Vuorinen.
Edellä mainituista taisteluissa kaatuivat seuraavat: Erkki Heinonen, Risto Höylänen, Eero Iso-Rautio, Esko Puiseva, Lauri Puiseva, Erkki Pälijärvi, Ossi Rintala, Kaarle Saarela, Kosti Salminen, Kauko Simula ja Heikki Tienhaara. Jaakko Höyssy ja Toivo Kulmala menehtyivät sodassa saamaansa vammaan sodan päättymisen jälkeen.
|
|
| Jatkosodan aikaiset sankarivainajien hautaukset |
Vuonna 1941
Jatkosodan ensimmäiset uhrit haudattiin 10.8.41 yhteensä 9 vainajaa, jotka olivat kaatuneet Simpeleellä ja Rautjärvellä. Karhiniemeltä kaatui Erkki Pälijärvi ja Lauri Puiseva ja Esko Puiseva.
Erkki Pälijärvi k. 31.7.1941.
Lauri Olavi Puiseva k. 31.7.1941.
Esko Puiseva k. 17.7.1941.
24.8.41 siunattiin 9 vainajaa, jotka olivat kaatuneet Hiitolassa. Heistä oli karhiniemeläisiä Risto Höylänen ja Erkki Heinonen. Siunaus tapahtui hautausmaalla. Ruumissaarnan piti E.W. Elovaara ja siunauksen suoritti Lauri Jokinen.
Risto Höylänen k. 12.8.1941.
Erkki Heinonen k. 9.8.1941.
Heikki Tienhaara k. 23.6.1944 33. kenttäsairaalassa. (ei kuvaa)
Kauko Simula k. 3.7.1944 Viipurin maalaiskunnassa. (ei kuvaa)
Ja 23.7.1944 jumalan palveluksen jälkeen siunattiin (12 sankarivainajaa) joiden mukana olivat karhiniemeläiset Kauko Simula ja Heikki Tienhaara (ei ole kuvaa). Haudan yläpuolelle ison ristin juurelle oli hautausta varten sijoittunut Suojeluskunnan ja Rintamamiesten lippuvartiot sekä heidän eteensä kirkkokuoro opettaja Mattilan johdolla. Alapuolella kunniarivistön muodostivat Suojeluskuntalaiset, lotat ja sotilaspojat. Omaiset asettuivat hautojen ääreen. Yleisö ympäröi koko hautausalueen. Yleisöä arvioitiin olevan 1500 henkeä.
Joutsenon rov. K. Korpela piti ruumissaarnan, sen jälkeen virsi Jumala ompi turvamme ja sitten kenttäpappi Jokinen toimitti sankarivainajien ruumiinsiunauksen. Lippujen tehdessä kunniaa ja kunnialaukausten kajahdettua lauloi kirkkokuoro Vaipuos helmaan. ja Rauhan saivat pyhät Herran. Hautakummulle laskettiin omaisten kukkien lisäksi valtavat kukkakummut.
Eero Iso-Rautio k. 13.7.1944 Äyräpäässä.
Ossi Rintala k. 15.7.1944 Äyräpäässä.
Molemmat haudattiin 6.8.44 tapahtuneessa 18 kaatuneen siunaustilaisuudessa hautausmaa osoittautui taas liian pieneksi. Kunnianosoitukset oli järjestetty edellisen suuren siunaustilaisuuden tapaan, Suojeluskunnan ja Rintamamiesten lippuvartiot asettuivat suurelle ristille lottien ja sotilaspoikien asettuessa alas hautojen ympärille. Omaiset asettuivat hautojen ääreen. Ympärille oli kokoontunut arviolta 1500 henkeä saattoväkeä.
Kenttäpappi Jokinen siunasi haudan rauhaan vainajat, joita Karhiniemeltä oli Ossi Henrik Rintala (kaatui Vuosalmella) ja Eero Iso-Rautio (kaatui Äyräpäässä). Kukkia omaisten lisäksi laskivat Suojeluskunta ja Suojeluskuntapiiri sekä kotona olevat aseveljet.
Kaarle Saarela k.1.7.1944 Viipurin mlk:ssa.
Kalle Kosti Salminen k. 10.6.1944 Mainilassa.
Saarela ja Salminen siunattiin kentälle jääneenä Huittisten sankarihautaan 27.8.1944. Kunniavartiossa olivat Suojeluskunta ja Rintamamiehet lippuineen. Mukana olivat myös lottajärjestö ja sotilaspojat. Aseveljet laskivat myös seppeleensä.
Mm. Suojeluskunta ja rintamamiesyhdistykset lakkautettiin välirauhan sopimuksella 19.9.44. Kun 19.11.44 siunattiin 4 kaatunutta, muodostui tilaisuus kaikin puolin erilaiseksi kuin aikaisemmin.
Lippuvartiot eivät nyt juhlistaneet kirkon kuoria. Lottien rivistö keskikäytävällä vain osoitti kysymyksessä olevan sotilaallisen hautauksen.
Ja lottajärjestön lakkautti 24.11.44 valtioneuvosto valvontakomission määräyksestä. Lakkautuksen jälkeen eivät nämä järjestöt enää osallistuneet sankarihautauksiin.
Kun 18.12.44 siunattiin kaatunut kirkossa, sai arkku olla Suomen lipulla verhottuna. Seppelten laskemisesta mainitaan omaisten lisäksi, lukuisat yksityiset henkilöt ja Huittisten kunta, mutta ei enää lakkautettuja järjestöjä.
Linkki välirauhansopimuksen perusteella lakkautetuista järjestöistä.
Jaakko Höyssy k.14.7.1946 sotavamman johdosta ja haudattiin 28.7.1946 sankarihautaan.
Karhiniemeltä sankarihautaan haudattiin myös 27.5.51 Toivo Kulmala (ei ole kuvaa), joka oli kuollut 17.5 sodassa saamaansa vammaan. Näiden karhiniemeläisten Höyssyn ja Kulmalan jälkeenkin haudattiin sodassa sairastuneita tai vammautuneita huittislaisia sankarihautausmaahan.
KIRJALLISUUS JA LISÄTIEDOT AIHEESTA
Useimmat kuvat ovat kirjasta Huittisten ja Vampulan sankarivainajat 1939-45, paitsi Erkki Heinosen ja Risto Höyläsen kuvat ovat Martta Paavolan albumista.
Jatkosotaa käsittelevää kirjallisuutta on hyvin runsaasti. Pääpiirteissään aiheeseen voi perehtyä esimerkiksi seuraavissa lähteissä:
Jatkosodan pikku jättiläinen
Ari Raunio-Juri Kilin: Jatkosodan hyökkäystaisteluja 1941
Ari Raunio-Juri Kilin: Jatkosodan torjuntataisteluja 1942-1944
Ari Raunio: Sotatoimet: Suomen sotien 1939-45 kulku kartoin
Ari Rautala: Sotiemme taistelupaikoilla
Internetissä: Wikipedia, jatkosota, SA-kuva-arkisto
Katso myös!
Karhiniemeläiset talvisodassa
Sankarihaudat
Katso tästä kuvaesitys!
Irja-Liisa ja Kauko Marku, Antti Suomela
