header-logo

Muistikuvia ja kertomuksia


Lauttakylälehti 23.3.1984 - Se oli silloin ennen…  
Lauttakylänlehti 17.2.1987 Wilho Santala muistelee  
Anna Kokko 91v muisteli lapsuutensa joulua Karhiniemellä Tirrillä.  
Lauttakylälehti 7.5.1971 Aino Sulonen - Lapsuudenmuistoja Karhiniemeltä  
Heikki Kiiski muistelee SLEY:n toimintaa Karhiniemellä.  
Heikki Kiiski muistelee: KOLHOOSISAARI JA ” LYPSYÄMMÄT”  

Lauttakylälehti 23.3.1984

Se oli silloin ennen ….(todennäköisesti on kyse vuodesta 1934?)

 Karhiniemi tuo pitkä kylä ja ainoa Huittisten pitäjän lukuisista kylistä, joka sijaitsee Kokemäenjoen pohjoispuolella. On ollut tapana sanoa, että mennään pois maailmasta, Karhiniemelle. Sekin on tietysti kuvannut kylän sijaintia kartalla. Pituutta kylällä on tosiaan paljon. Sillä paikalla, jossa allekirjoittanutkin on ensi kerran nähnyt päivänvalon, on siellä pohjoispäässä. Ja sinne on sentään matkaa toistakymmentä kilometriä. Joen yli kulku tapahtuu lauttalla, lossilla, sekä pyöräilijät ja jalankulkijat lautturi kuljettaa veneellä. Veneestä näillä seuduilla on kyllä yleisemmin käytetty nimeä paatti.

Puulossilla kulkeminen vetokapuloineen ja vaijerirullineen olisi luku sinänsä. Joessa lipui tukkeja ja propseja ja niitä oli…Niitä lipuu virran täydeltä kohti Kyttälää kohti. Tuntuu kuin ne eivät loppuisi koskaan, niin paljon niitä on. Eipä ihme, uitettiinhan niitä sentään kesän aikana useita miljoonia kappaleita. Jonkin matkaa lautalta, tuolla ylävirran puolella sijaitseva Ripovuori, tuo Satakunnan mahtavimpia alallaan. Siellä tarun mukaan asustivat jättiläiset. Mistä lienevät suuttuneet, kun sen kirkonkin kivittivät hajalle sieltä Karhiniemeltä.

Näköala sieltä on huikaiseva ja tulee mieleen se Satakunta sarka suuri, Suomen viljavainio. Vaan se Karhiniemi, se pitkä kylä, josta alussa oli puhe, palatkaamme siihen.

Aurinko nousee sieltä idästä kirkkaalle taivaalle, on elokuun loppupuoli. Kylä alkaa elää, on arkipäivä. Talojen tyttäriä ja palvelijoita lähtee varhain lypsylle linjaalirattailla ja kolina on kova. Rattaat kun ovat kovapyöräiset, sellaiset kakspenkkiset. Toinen penkki on useimmiten poistettu. Tilalla on meijerikannut, ”tongat”. Aikataulu on lypsäjillä tiukka. Jos ollaan myöhässä, niin silloin on liinaharjan juostava ja kolina kovenee.

No, lypsäjät palailevat aikanaan matkaltaan, samat kolinat eri suuntaan. Sen jälkeen meneekin maitokuski kahdella hevosella sinne lauttaa ja meijeriä kohden. Se on rauhallista menoa eikä pahempia kolinoita kuulu. Silloin tällöin läjähtää tonkka rattailla.

Länsipuolella siellä laajan suoalueen takana on myös maisema alkanut herätä. Siellä Raijalanjärven varavankilan työmaalla kapearaiteinen höyryveturin savu piirtää maisemaan oman viivansa. Samoin höyrylaivan kulkeminen Lauttakylän ja Kyttälän välillä jokea pitkin jättää savut jälkeensä.

Ihmiset lähtevät askareillensa, kuka minnekin. Toiset työhön ja toiset asioilleen pitäjälle, joku kaummaksikin. Joku menee matalapaineisilla renkailla varustetulla polkupyörällä. Se pyörä on niin tunnettu, vaikka ei ihmisiä näkisikään, niin pyörä ainakin tunnetaan. Polkupyörä on useimmilla, vaan joku aina kävelee. Siinä menee väkeä vanhempaa ja nuorempaa ja huudellaan iloisesti huomenet. Nuoremmat miehet tosin useasti vain vaan rennosti hihkaisevat, että moron moron.

Koululaiset kulkevat kohti koulua usein ryhmissä; toisissa ryhmissä tytöt nauraa kikattavat ja korjaavat myssyään ja kädessä heiluu se kolmikulmainen laukku. Se on pohjasta leveä ja kantoremmi kuristaa sen suusta kiinni. Pojat taas reppuineen, ovat omassa elementissään, uhoa on monenlaista. Heitetään kiveäkin pitkälle ja tarkasti ja se kivi kyllä osuu…

No pojat ovat poikia, ne ovat kai aina olleet. Yhteistä on se, että kouluun mennään, jos sitten yksin tai ryhmissä. Kuri koulussa on kova, siellä ei hymyyn ole aiheita, taisivat ne vanhat spartalaisetkin sitä kadehtia. Itse koulu sijaitsee harjulla, josta näköalat ovat Keikyän suuntaan erittäin hienot. Koulupäivätkin kuluu aikanaan ja koululaiset palailevat kotiinsa. Toisia vielä tunnin parin perästä jälki-istunnoista, sellaista, kun oli se kurinpalautus.

Päivä alkaa vähitellen kallistua iltaan ja ihmiset palailla työstään ja asioiltaan koteihinsa. Siinä menee isäntää ja renkiä, hevosilla ja rattailla ja niitä on monenlaisia. On sellaisia pienipyöräisiäkin rattaita, joissa on etupää kaareva ylöspäin ja joilla pääsi hyvin ojien yli. Monet ajavat leikkuukonetta, sellaista itse luovuttavaa tai itse sitovaa. Niiden lavat pyörivät ajettaessa, kuin jotkut tuulimyllyn siivet ikään. Kaikki kiirehtivät kotiin, niin isäntäväki, kuin työntekijätkin. Lypsäjät ajavat jälleen reittinsä kolisevilla rattaillaan, kuten tekivät aamullakin. On tullut ilta, sellainen hieno elokuinen hämärä, kuten sen on runoilija joskus kuvaillut.

On sana kiertänyt, että siellä jossakin metsämaan puoleisessa päässä kyllää on illalla ”jumpit”. Ne olivat sellaiset luvattomat pikku huvit, joita siihen aikaan oli tapana pitää. Sinnepä lienee menossa nuorimies polkupyörällään, viheltelee ajaessaan. Tapailee välillä laulunkin sanoja, jotain ”takaa Altain vuorten”. Ehkä sielä tyttö odottaa, kukapa tietää. Jossain haukahtelee koira, sitten on hiljaista, kylä valmistautuu nukkumaan. Sellainen oli ilta 50 vuotta sitten.

Palaa sivun alkuun 

L-lehti 17.2.1987 Wilho Santala muistelee:

Oli tullut talvi silloin Karhiniemelle, niin kuin tietysti muuallekin silloin 20-30 luvun taitteen aikoihin. Suomessa elettiin Kivimäen hallituksen aikaa. Joki oli jäässä, luntakin oli satanut melkoisesti, niin että hanget peittivät maan. Kauniita olivat lakeuden maisemat silloin tähyillä, vaikka välillä äkäinen puhuri sieltä Villilän suunnasta kirpaisi poskia. Se vanha sanontahan on, että pohjoistuuli on aina kylmää, käyköön se mistä tahansa.

Niinpä olikin sitten päästy hiljalleen sinne keskitalven puolelle, olivat taakse jääneet joulu sekä uusi vuosi. Ja alkaneet härkäviikot ja reikäleivät. Oli siis keskitalvi ja suuri osa luonnosta nukkui talven alla. Ei kuitenkaan kokonaan, vaan sattui näkemän aina silloin tällöin sellaistakin mitä tuskin enää koskaan näkee tulevaisuudessakaan. Monisatapäinen peltopyyparvi lähti vaeltamaan lumipoteroistaan yli joen Karju- tai Rautionsaaren tai Pyhällykseen. Siinä parvessa oli satoja lintuja, hangen yllä kuin valtava peite. Sitä näkyä ei unohda koskaan. Siihen aikaan saattoi vielä nähdä myös komean teeriparin lentävän tai istuvan puiden latvassa Isosuon reunamilla.

Tammi-helmikuulla kalamiehet kokeilivat onneaan, mateen kutuaika kun oli menossa. Isäni oli innokas tähän hommaan, hän sai saalista joskus hyvinkin. Tervetullutta vaihtelua oli madekeitto niukkaan ruokavalioon ja monihan pitää sitä vieläkin herkkuna.

Maantiellä oli hevosajoliikenne varsin vilkasta, kun puutavaraa ajettiin yksinomaan talvella metsästä pois. Talojen hevosia oli useampia jonossa vetämässä kuormiaan metsästä puutavaraa, osa niistä oli ilman ajomiestä. Hevoset osasivat kulkea siinä ihmeen hyvin. Pakkasen ollessa kireää, kuului reenjalaksista sellainen voimakas naukuva ääni, jonka saattoi kuulla melko kaukaakin. Autoja silloin ei kovin usein näkynyt vaikka niitä jo siellä täällä olikin.

Kun on kyseessä keskitalvi Karhiniemessä silloin, niin ei voi olla mainitsematta soranajoa. Se oli sellainen näytelmä, jossa oli vipinää. Kylän keskellä olevasta sorakuopasta, siihen aikaan ajettiin moneenkin kylän tarpeisiin mm Keikyään, Lauhanmaahan – vesille – sekä moneen muuhun suuntaa.

 Sorakuoppa oli talvella, kuin jättiläisen uuni, vaarallisen näköinen – lekka- sorakuopan yllä. Ihme kun ei tullut pahempia tapaturmia kun tällaisen lekan alla työskenneltiin. Siinä oli monta hevosta ja monen näköistä miestä lapioimassa soraa kuormaan.

Oli siinä juttuakin monenlaista, ei kaikki ihan pyhäkouluun sopivaa, vaan huumori on se joka raskastakin työtä helpottaa. Kuoppamiehenä toimi sellainen kylän mies, jolla oli taito värittää asiat hyvinkin väljästi, oli sellaiset, kuten täällä Hämeessä sanotaan ”luonnon väärät” leuat. Hän osasi käyttää hyväkseen jossain määräin myös eri kylien miesten kehumista, saadakseen itselleen aineellista etua. Ansiot, kun siihen aikaan olivat tunnetusti erittäin heikot.

Pääasia oli, että kaikki saivat sorakuormansa, olivatpa sitten Keikyästä, Lauhanmaasta tai jostain muualta. Meillä pikkupojilla oli monta hauskaa tovia siellä sorakuopalla tai hevosen reessä, johon olimme aina pyytämässä. Kyllä se oli melkoista vilskettä, kun parikymmentäkin hevosta saattoi olla matkalla sinne Lauhan suuntaan kiskoen santakuormiaan. Oli siinä hevosta monen kokoista ja näköistä ja useimmat ajajat tietenkin kehuivat omaa hevostaan. Näin tämä soraralli jatkui siihen asti, kunnes vettä alkoi tulla jäälle ja kevät teki tuloaan.

Siihen aikaan kuljetettiin heiniä sekä pahnoja Lauhasta tänne Karhiniemelle. Kuormat olivat niin suuria, näytti kuin matala talo kulkisi hiljalleen. Ne kun joskus sattuivat kaatumaan ja hajoamaan, silloin saattoi kuulla pientä syntiä, johon syyllistyi vahingon kohdannut ajomies. Satuin joskus näkemään, vieläkin se naurattaa. Siinä paikan päällä, kun ei uskaltanut nauraa. Eihän se ihme ollut jos se harmitti, sillä hikinen homma se oli se kuorman uudelleen tekeminen.

Näin tämä talvi pikku hiljaa kulki loppupuoleensa, aurinko kiipesi ylemmäksi ja hanget alkoivat sulaa. Pöllöt huhuilivat, päivät pitenivät ja kaikesta näki, että oli tulossa kevät. Mutta se onkin sitten jo toinen juttu. Siitä sitten joskus myöhemmin.

W.Santala

Palaa sivun alkuun 

Anna Kokko 91 v. muisteli  lapsuutensa joulua Karhiniemellä Tirrillä .

Huittisten Joulussa vuonna 1999

Jouluksi tehtiin steariinikynttilöitä. Kuusen oksille laitettiin paperinauha jossa luki Raamatun lause. Ja siiviläpumpulia laitettiin kuusen oksille lumeksi sekä käpyjä sidottiin narulla kuusenoksille koristeeksi.  Joulujuhlassa saimme kunnalta paperipussin, jossa oli rusinoilla koristettu nisuäijä ja piparkakko. Joulujuhlaan saatiin paremmat vaatteet, mutta todistuksia ei silloin saatu. Ne saatiin vasta keväällä.

Olin Karhiniemellä Tirrillä  ”vieropäivillä” vaikka olin iso plikka niin äiti imetti vielä minua. Sain Tirrillä viilipiimää, jossa oli kerma päällä.  Nuuttina loppui joulu ja silloin syötiin papusoppaa ja silakoita, joita oli laitettu etikkaan ja sipuliin.

Annalla on kädessään valokuva, joka on otettu Tirrin pihassa kiertokoululaisista. Anna oli syntynyt v 1908. Opettaja oli Matti Auer, joka asui siellä talossa, jossa kulloinkin koulua pidettiin. Anna kertoo, että aamuisin opettaja piti hartauden ja laulettiin virsi yhteisesti.  Laskennosta palkittiin omenalla tai pikkuleivällä, kun oppi laskemaan kymmeneen. Jos oli kuriton joutui nurkkaan.

Irja-Liisan lisäys; Anna Kokko on samana vuonna syntynyt kun äitini Helvi Paavola.

Alla olevassa kuvassa vasemmalta takarivissä on Tirrin Lydia-tytär, joka teki elämäntyönsä Vampulan kunnalliskodin johtajana.

Lydian vieressä seisoo hänen isänsä Kustaa, Lydian Nestori-veli, joka aikanaan viljeli Tirrin tilaa. Nestorista oikealle seisoo äitini Helvi Paavola (äitini edessä seisoneen Anna Kokko?) ja sitten on 2 tuntematonta naista.

Mutta viimeisenä oikealla seisoo kiertokoulunopettaja Maija Auer, joka teki varsin pitkän päivätyön opettajana eri Huittisten kylissä.

Kustaa Tirrin edessä lettipäinen tyttö on Helvin Sylvi-sisar.

Oikeassa reunassa harmaa pukuiset tytöt ovat Alma ja Vendla Takala. Ja Almasta vasemmalle seisoo Anni Vastamäki. Annin edessä seisoo valkopukuinen Aili Kouhi.

Vendlan kaksosveli Paavo istuu maassa vasemmassa reunassa. Sitten Kouhin Lauri ja Mattilan Viljo, Salmisen Kosti,  Hietasen Alppi. Sitten 2 tunnistamatonta poika ja oikeassa reunassa istuu Pakkosen Kalle.

Anna Kokko 91v muisteli vuonna 1999

Palaa sivun alkuun 


Lauttakylälehti 7.5.1971 Aino Sulonen - Lapsuudenmuistoja Karhiniemeltä.

Elettiin sitä ennen – vaikka ankeeta oli.

Luin tässä taannoin lehdestänne jonkun muistoja lapsuuden ajoiltaa Loiman kylässä, ja tuli mieleeni, että voisin minäkin muistella lapsuuteni kultaisia aikoja.

Vaikka en enää asu Huittisten pitäjässä, siellä on kuitenkin lapsuuden leikkipaikat. Lapsuuteni muistot ovat 1922-30 vuosilta Karhiniemen kylässä, kotini pieni, harmaa torppa maantien laidassa. Meitä siellä 4 puuhaajaa, ei ollut surua, vaikka aina oli seuralaisena nälkä. Nyt olen jo matkustellut ja maailmaa nähnyt, mutta niitä lapsuuden aikoja ei voi unohtaa ja usein käyn siellä katselemassa, monta harmaata tölliä on jo ajan hammas rapistanut ja hävinnyt olemattomiinkin. Lapsuuden leikkitoverit ovat hajaantuneet mikä minnekin ja moni herttainen vanhus on jo ammoin manalle mennyt.

Harmaa ja pieni se mökki tosiaan oli, pihamaalla 2 omenapuuta, niissä joskus omenoita oksien täydeltä, jotka monta kertaa ehdittiin syödä jo ennen kuin olivat kypsyneetkään. Perunamaata oli pieni läntti ja pieni penkki punajuurta ja porkkanaa, josta kesällä saatiin sallatin ainekset. Talvet oli synkkiä, kun ei useinkaan ollut muuta ruokaa kuin perunaa, sitä suolaan kastettiin, vettä ryypättiin päälle ja joskus mummo toi tuopilla vähän maitoa johon pantiin suolaa ja siihen kastettiin perunaa, monta kertaa meinasi pala istua rintaan, kun oli niin kuivikasta syötävää.

Ulos ei päässyt koskaan talvella, ei ollut kenkiä. Kun kevätaurinko paistoi ikkunaan ja sulatti vähän jäätä, siitä tirkisteltiin ulos. Kun lumet keväällä sulivat, heti juostiin sulaan paikkaan, jalkoja paleli, mutta kun kovasti juostiin, ei se tuntunut sitten niin pahalta.

Sittemmin jalat ruotu aina keväällä meiltä, oli pieniä haavoja täynnä, jotka iltasella kirveli. Äiti pesi lämpöisellä vedellä, jossa oli jotain lääkettä joukossa joka kirveli vallan kamalasti mutta yön aikana parantuivat ja aamulla tuntui aika hyvältä. Mutta kun päivä juostiin taas, oli sama surkeus iltasella edessä. Vasta kun kylmät kevättuulet muuttuivat ja tuli lämpeenpää rupesi siitä surusta pääsemään.

Kerran talvella joku sukulainen lähetti pitkän raidallisen villahuivin lahjaksi, sillä ei ollut käyttöä sillensä. Äiti keksi: Pannaan poikki pää neulotaan poikittain ja sain ensimmäiset sukat, olin kai viis tai kuus vuotias, mutta voi sitä ihanuutta mikä lämpö, sen voi vieläkin muistaa.

Mutta kun siitä meidän nurkalta laskivat vesikelkalla alas, oli hankikanto ja aurinko paisteli jo.Sieltä kuului naurua ja huutoa, lähdin minäkin sukkasillani sinne. jonkun kerran alas menin, mutta sitten oli palattava tupaan varpaat melkein jäässä ja arvata sopii, ettei ne sukatkaan olleet pitkäaikaiset ilman kenkiä.

Meitä oli 4 vähän saman ikäistä pelmuamassa siinä pienessä pirtissä. Monenlaisia leikkejä keksititiin, arvoitusleikkejä, piirissä pyörittiin monia hauskoja leikkejä kuten myllyleikki, jossa kädet teki liikkeitä kuin myllyn siivet ja Prinsessa Ruusunen ym.

Kesällä oli vintillä taloset, jossa oli hauska leikkiä. Kaikenlaisia kukkia luonnosta kerättiin ja niillä koristettiin ja tehtiin seppeleitä. Pellolta löytyi aina joku astian palanen, josta tarjottiin kahvia vieraalle kun tuli talosilla usein myös vieraita.

Päivät kuluivat hauskasti eikä tuntunut olevan muuta surua kuin nälkä. Mummo toi aina jotain, oli saanut kehruuksillaan, marjoista milloin luudista ja vihdoista jotain ruokaa. Joskus kannu piimää tai joppia, johon mummo keitti velliä, sen kaatoi isoon kivivatiin. Siinä me pienet ympärillä yritettiin kovasti lusikoida ja valitus; ”mummo se on kuumaa” ja mummo vastasi: ”puhaltakaa teillä on pohjatuuli nenänne alla”.

Isäni ja äitini olivat nuoria ihmisiä, joilla oli jo monta lasta, meitä oli 4 parin vuoden välein. Äidillä meni aika lasten hoitamisessa, eikä hänellä ollut kovin hyvä terveyskään. Isällä ei ollut ammattia, mutta hän yritti tehdä puusepän hommia, mutta työ oli kiven takana. Talvisin sellaista työtä ei ollut saatavilla ollenkaan. Ei ollut muita neuvoja kuin tehdä koppia ja luutia, jos niistä olisi joltakin talolta pieni pussi jauhoja liiennyt. Niitä isä kävi kaupalla ja toi jonkun leivän tullessaan pitkän kauppareissun perästä. Kesällä oli isällä joku rakennushomma ja meillä oli parempaa, kun oli leipää tai jauhoja. josta tehtiin kakkoa ja puuropata kiehui hellalla.

Kerran isällä oli rakennustyöstä palattuaan yllätys; valkea pulla. Se oli ostettu ”Baakarilta” Lauttakylästä. Lapset ihmettelimme, että kuinka se on niin valkeata leipää, isä sanoi, että se on pumpulia ja söimme sen pullan. Ihmettelimme pumpulipulla on hyvää.

Olin katraassa aroin ja heiveröisin ja kovin arka kaikessa. Kerrankin toiset oli kiivennyt nurkkahirsiä myöten saunan katolle, jonne minullakin olisi ollut halua päästä. Mutta rohkeus puuttui, toiset pyyteli, tule vaan ja lopulta yhteistuumin sinne myös pääsin. Korkealtaan se sieltä tuntui mutta kun piti lähteä alas, pelotti vallan kamalasti. Toiset lähti ja siellä tuli lopulta itku kun ei uskaltanut tulla alas. Ilmesty siihen äiti ja sanoi; ole vaan siellä kun olet sinne kerran mennytkin. Lopulta kuitenkin yhteistuumin saivat alas, kun toiset työnsi ja toinen otti alhaalta kädestä. Taas toiset pyytää tule sinäkin tänne katolle, täällä on hauskaa, mutta en sinne toista kertaa uskaltanut mennä.

Meillä oli nuoremman sisareni kanssa hauskat leikit ja taloset, eikä koskaan tullut riitaa, päivät kuluivat hauskasti, kun tulin siihen ikään, että piti lähteä kouluun, oli kummi antanut hamekankaan, jonka äiti ompeli ja teki kankaasta tossut jalkaan. Matka koululle 1 km tuntui kovin pitkältä ja piti matkan varrella lepäillä tien puolessa.

Koulu oli hauskaa, siellä oppi laulamaan ja sai värikynät ja koreata liimapaperia, josta leikattiin kuvia ja liimattiin. Mutta kun ei ollut evästä mukana, tuli aivan hirveä nälkä. Ei ollut kotona leipää, joskus löytyi joku kannikka. Mentiin mummon mökille, jos siellä’ olisi. Ei ollut kuin kylmiä perunoita, no niitä vaan reppuun. Kun tuli ruoka-aika piti niitä syödä salaisesti toisilta tuli nauru kun he näkivät, että se perunoita se syö kuoripäällisenä.

Kevätpuolella kunta antoi voita napin, mutta mistä saada leipäpala mukaansa mihin sen panna. Opettajalla oli katederissa voipaketti ja huusi hakemaan ne joille annettiin. Mutta jos ei ollut leipää, ei saanut voita, ei muuta kuin silmät kiinni ja kuvittelet, että syöt voitaleipää. Mummo keräsi ahkerasti marjoja ja me lapset niitä perkasimme. Mummo vei ne taloihin, joista sai palkaksi leipää, silakoita, piimää ja syksymmällä lihan keitin lientä eli suolavettä.

Kun siihen kastoi kakkoa ja leipää, niin se maistui todella herkulliselta. Lopuksi kuppikin nuoltiin, mutta lihaa en lapsena nähnyt. Mummoni oli silloin jo 70- vuotias ja eli 85- vuotiaaksi itsensä omilla kättensä töillä elättäen, ei silloin sosiaalisia etuja.

Alla olevassa kuvassa on Sulosen pirtti on lumikasan takana.

aino-sulonen-kotikuva

Pirtissä Sulosten jälkeen asui Kalle ja Naimi Jokinen. Vas reunassa Sulosen naapurin talo, Pälijärvi. 1900-luvun alkupuolella siinä asui Mari Oksanen (pikku-Mari)

 

Palaa sivun alkuun  
 


SLEY:N TOIMINTAA KARHINIEMELLÄ

Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys eli SLEY vaikutti voimakkaasta täällä Satakunnassa. Liike sai alkunsa jo 1840 luvulla ja vahvistui nopeasti, esim.1870 luvulla Evankeliumijuhlissa, joita pidettiin Tyrväällä ja Huittisissa saattoi olla tuhansia jopa 10000 juhlavierasta.

Ensimmäinen Sleyn laulukirja ilmestyi 1874. Lähetystyö oli mukana liikkeen alusta alkaen ja jo vuonna 1868 Pietari Kurvinen lähti Ambomaalle lähetiksi. 1950 luku oli Sleyn kulta-aikaa, erilaisia piirejä ja ompeluseuroja pidettiin kodeissa ja kouluilla.

 sleyn_piirilaisia_vas_eilapaivalainen_liljasalo_ossimantynen_annelisalo_vainomulari_arvikiiski_ann-maijaheinonen_jaakkotopi_lyylikaenmaki
SLEY:n piiriläisiä, vasemalta Eila Päiväläinen, Lilja Salo, Ossi Mäntynen, ?, ?, Anneli Salo, Väinö Mulari, Arvi Kiiski, Anna-Maija Heinonen, Jaakko Topi ja Lyyli Käenmäki.

 /lyyli_kaenmaki_opettaja_ja_jaakko_topi_vs-opettaja
Opettaja Lyyli Käenmäki ja Jaakko Topi vs.opettaja.

Päiväläisen ”Tirrin” Eila kantoi tästä työstä suurimman vastuun. Päiväläisen lisäksi seuroja pidettiin ainakin Untolla, Paavolassa, Kastarilla, Kuukkinen (Heikkilä), Unto-Koivistolla, Mäntysellä, Kiiskillä jne. Puhujana oli usein kirkkoherra Toivo Salminen, jonka puhe oli ilmeikästä ja räiskyvääkin, mutta sitä oli hieno kuunnella. Paperista ei Toivon tarvinnut lukea. Sota ja veljen kaatuminen kosketti häntä kovasti, siitä puhuttiin joka tilaisuudessa.

Pienempiä Sleyn piirejä pidettiin myös, tällainen oli Karhiniemen miestenpiiri, silloin 1950 luvun puolivälin jälkeen, josta oheiset kuvat kertovat.

vasemalta_jaakko_topi_arvi_kiiski_ossi_mantynen_vaino_mulari
Vasemalta Jaakko Topi, Arvi Kiiski, Ossi Mäntynen ja Väinö Mulari.

vaino_mulari_ja_ossi_mantynen_heikkilan_tilan_hoitaja
Kuvassa Väinö Mulari (Heikkilän tilan hoitaja) ja Ossi Mäkinen.

Näitä muisteli Heikki Kiiski


Palaa sivun alkuun  

 

KOLHOOSISAARI JA ” LYPSYÄMMÄT”

Kun sotien jälkeen valtio lunasti maita yhteislaitumiksi, perustettiin Karhiniemelle myös sellainen. Paikaksi tuli Karjusaari, jonka valtio oli Kenniltä lunastanut. Näitä alueita hallitsivat laidunyhdistykset. Koska kyseessä oli yhteinen alue ja siihen liittyvät työt tehtiin talkoilla, muodostui paikasta kyläläisten suussa nimeksi Kolhoosisaari. Huittisissa oli useita yhteislaitumia, jotka toimivat samalla periaatteella. Nämä alueet oli tarkoitettu pienille tiloille ja maattomille mökkiläisille, joilla siihen aikaan oli lehmä tai kaksi, possu, jokunen kana jne. Nämä laitumet olivat suuri apu lehmien ruokinnassa kesäaikaan. Muistaakseni pieni maksu meni laidunyhdistykselle kesän laitumesta. Talven heinät täytyi tehdä ojan pientareilta ja heinähuutokaupoista, joita silloin pidettiin paljon esim. Kakkisissa, Unton plikkain pellolla, jossa kasvoi kastikeheinää ja oli sen ajan suurimmat ja vihaisimmat paarmat. Ei tarvinnut hevosta paljon hoputtaa, kun kotiin lähdettiin, kyllä tuli vauhtia, niin paljon että paarmat jäivät.

Kakkisten pellot ja Kolhoosisaari

Kolhoosisaareen kuljettiin lautalla, joka liikkui vaijerista vetämällä, joka oli vedetty mantereen ja saaren välille ja toimi samalla ohjausvaijerina. Keväisin tervattiin lautta, korjattiin aidat, tehtiin uudet johteet, jotka jäät olivat vieneet. Johteeksi sanottiin aitaa, joka jatkui rannasta veteen mahdollisimman pitkälle, että ei lehmät kahlaisi johteen päästä toiselle lohkolle. Kolhoosisaari oli ja on kuuden hehtaarin kokoinen ja se oli jaettu aidoilla ja veräjillä 4 osaan. Lehmät muutettiin n. kahden viikon välein laitumelta toiselle. Muuton jälkeen käytiin aina levittämässä lehmänpaskat haravoilla ja tarikoilla. 60-luvun alussa kynnettiin osa saaresta ja kylvettiin viljalle ja taas heinälle, näin uudistettiin heinän kasvua. Koska oli kolhoosista kyse, piti talkoihin aina tulla joka talosta, mistä oli lehmä saaressa. Huvittava juttu oli, kun jotain piti tehdä, työtavoista oltiin aina eri mieltä. Pakkosen Kalle koetti johtaa hommia, mutta Hietasen Arvo ja Alppi olivat eri mieltä ja sitten vielä veljekset olivat keskenään eri mieltä.

LypsylläKuva Viljo Mattilan albumista.

Laitumella olevat lehmät olivat ns. maidossa, eli ne piti lypsää kaksi kertaa päivässä. Siihen aikaan ei ollut lypsyasemia, eikä robotteja vaan lehmät lypsettiin käsin. Lypsäjät tunnettiin kylällä yhteisellä nimellä ”lypsyämmät”. Kun oltiin rannassa lautalla ongella tai uimassa, sanottiin: ” täytyy lähtee, lypsyämmät tullee”. Tulivatko ämmät lypsylle autolla vai traktorilla? Ei kummallakaan. Polkupyörän sarvissa oli kaikki tarvikkeet, kymmenen litran maitokannu, lypsyämpäri, siivilä ja ämpäri, jossa oli jauhoja, perunoita tms. herkkua lehmälle siksi aikaa, että saisi lypsettyä. Jos laidun olisi ollut mantereella, lypsäjät olisivat voineet käydä omaan tahtiin lypsyllä. Tässä tapauksessa lähes kaikkien lypsäjien täytyi tulla yhtä aikaa. Satoi tai paistoi, 14 kertaa viikossa aukealla saarella lehmät lypsettiin.

Meidän talo oli 5 metrin päässä tiestä, josta ämmäkaravaani laski kuoppaista alamäkeä klo 05:15. Kuulen vielä sen äänen korvissani, kun peltiämpärit kolisivat rautoja vasten pyöränsarvissa. Keväästä syksyyn ei meillä tarvittu herätyskelloa. Ämmillä oli tapana alkaa huudella omia lehmiänsä jo hyvän matkan päästä nimillä: ” Hertta, Omena, Mansikki, Kirjo, Heluna”.  Hietasen Elma huusi viimeistään meidän kohdalla: ”Riamuuu tuu pian, äitillä on herkkuja.”

Lehmiä saaressa oli keskimäärin n. 15. Lypsyämmiä oli tusinan verran, mutta jostain mökeistä saattoi olla kaksikin lehmää. Keväällä lehmät vietiin samana päivänä. Tällä pyrittiin estämään, etteivät eläimet ikävöisi kotiin, kun saattaja lähti. Joskus kävi niin, että lehmä oli ennen kotona, kun saattaja. Uiminen ei ollut ”mansikille” temppu eikä mikään.

Tällaista oli elämä 60 vuotta sitten. Lehmä auttoi monin tavoin ihmisten toimeentuloa. Hyvästä lehmästä voitiin lähettää maitoa jopa meijeriin, saatiin voita ja juustoa, vähän joppia ehkä vähän tiliäkin, vasikoita jne.

 

Kolhoosisaari
Kuva vuodelta 1964  (Hietanen)

Hevossaarlautta

70-luvulle tultaessa yhteislaitumen tarve oli päättynyt ja Kolhoosisaari oli 10 vuotta luonnontilassa, kunnes v. 1980 saareen tulivat ensimmäiset orivarsat. Tämä toiminta on jatkunut näihin päiviin asti eli 35 vuotta.

Hevossaari

Muistelen keitä lypsyämmiä mm. Kolhoosisaaressa kävi: Elma Hietanen, Naimi Jokinen, Hilja Kangasrinne, Taimi Mäntynen, Alli Pakkonen, Mari Salonen, Anni Rintala, Bertta Rintala, Hilkka Santala, Anna Santala, Jenny Kulmanen, Iida Kiiski, Bertta Nurminen, Aino Hietanen (Alppin Aino).

Muistelija Heikki Kiiski


Palaa sivun alkuun  
 

 

instagram

Kannatusjäsen yritykset:Piharakennus J.Suomela Oy

huittinen, karhiniemi, karhiniemen kyläseura, juhlapaikka, häät, juhla, kylätalo, kyläkartano, puurijärvi, isosuo, seuratalo, ristiäiset, syntymäpäivät, bingo, kokemäenjoki, Unto, virkatalo, silta, lossi, lautta, hiidenkallio, uhrilähde