Karhiniemen lossin historia

Karhiniemen lossin historia



 Karhiniemen lossi vuonna 1983
 Karhiniemen lossi vuonna 1983.


Maisema Ripovuorelta vuonna 1983.

 L-lehti

Historian mukaan Karhiniemen lauttaa tarvitsivat kyläläisten lisäksi Kauvatsan kappelin asukkaat, joiden vuoro oli kolmena vuonna rakentaa lautta ja karhiniemeläiset rakensivat sen joka neljäs vuosi. Ensimmäiset lauttat olivat olleet soudettavia, jotka huonoissa oloissa olivat käyttökelvottomia. 1880-luvulla lautta muutettiin vetolautaksi, se oli kyhätty pyöreistä hirsistä, sidottu köysillä ja ne olivat punottu vitsakkeista.

1900-luvun vaihteessa lautta rakennettiin lankuista. Vetoköydeksi tarvittiin teräsvaijeria. V. 1911 lauttan kantavuus oli yli neljätuhatta kiloa. Kuukausittain sillä kuljetettiin muutama sata hevosta ajopeleineen. Vapaussodan aikaan 19.4.1918 punakaartilaiset perääntyessään Huittisista yrittivät polttaa Karhiniemen lauttan, mutta tuhopoltto ei onnistunut.

Karhiniemelle pääsi myös kiertäen Keikyän kautta, mutta silloin piti käyttää Keikyän lauttaa. Keikyä oli vilkkaampi ja niinpä se saikin ensimmäiseksi sillan. V 1931 Keikyässä lautta korvattiin rautasillalla. Vapautuvan vanhan lauttan valtio luovutti Karhiniemelle.

Karhiniemen lautta vuonna 1930
Lautta 1930.

Joen ylityksessä tärkeä henkilö oli lautturi eli lauttamies, jonka virkaansa valitsivat kyläläiset, kunta tai joskus jopa maaherra. Lauttamiehen työ oli varsin raskasta ja työaika epäinhimillinen. Se oli työtä vuorotta. Jos työhön halusi vapaata, siihen piti itse palkata sijainen. Säät eivät saaneet estää lauttamiehen työtä, oli yö tai myrsky aina oli mentävä viemään kulkija yli.

Sammun puolella oli soittokello, jolla pimeän aikana voi hälyttää lautturin. Kerrottiin, että kylän nuijat tansseista tullessaan, tekivät lautturille kiusaa tulemalla yksi kerrallaan rantaan. Lautturin piti siis olla hyvä-hermoinen ja hyväkuntoinen.

Lautturin työtä haittaavia tekijöitä oli vuodenaikojen vaihteluista johtuvien kelien lisäksi kesäisin tukkien uitto.

Tukit lähestymässä lauttaa
Tukit lähestymässä lauttaa.

 Kokemäenjoessa oli lapsuudessamme paljon tukinuittoa, joka haittasi joen ylitystä. Joskus syntyi vaarallisia tilanteita, kun suuri tukkisuma valui pitkin Kokemäenjokea ja lauttamiehen piti saada lautta tai vene toiselle puolelle jokea. Samaten syysmyrskyt painoivat paatin pitkälle pois reitiltään.

Talven tullessa lauttamiehen työhön kuului jäätien jäädyttäminen ja merkitseminen. Samalla hänelle tuli vastuu siitä, että jäätie kesti joen ylityksen.

Itselläni on jännittävät muistot v 1959 ensimmäisen syysjään ylityksestä. Lauttamies tuli meitä keksin kanssa hakemaan rannasta. Hän kulki edellä kopistellen keksinsä kanssa ja me pienen välimatkojen päässä perässä. Jäästä kuului pitkiä pelottavan kuuluisia vinkauksia. Yritin kysyä lauttamieheltä, oliko joku jo ylittänyt joen, mutta ei hän ollut kuulevinaan ja lopulta saavuttuamme vastarantaan, jossa hän sitten totesi ”olette ensimmäiset jäänylittäjät tänä talvena.” Huh!

 Lauttarannassa heikkoihin jäihin tiettävästi ei ole oman kylän asukkaista ketään hukkunut, mutta usea asukas on jäiden joukossa kylmän kylvyn saanut. Joulun alla 1930 oli surullinen tapaus, Kauvatsan Jalonojalta olivat menossa jouluaattona Lauttakylään torille myymään luutia, Frans Virtanen Heikki-poikansa kanssa, mutta hukkuivat Karhiniemellä lossin lähellä. He tulivat pimeässä aikaisin rantaan, eivätkä osanneet noudattaa oikeata kulkureittiä, vaan aikoivat ylittää joen kulkuväylän alajuoksun puolelta. Sinne oli kerääntynyt hyydejäätä, johon vajosivat melko lähellä rantaa. Todennäköisesti oli poika ensin vajonnut ja isä oli yrittänyt auttaa, mutta vajonnut myös itse syvyyteen. Se muuten viittaa siihen, kun isän tupakkivehkeet löytyivät jäältä. Otaksuttavasti isä oli ne siihen jättänyt, säilyttääkseen ne kuivina. Avunhuutojen tähden riensi kyllä paikalle ihmisiä läheisistä asunnoista, mutta hukkuneita ei ollut näkyvissä. Ainoastaan pinnalle jäänyt karvalakki, osoittaen onnettomuuden tapahtuneen. Kelkka luutineen saatiin nostettua joesta ylös, mutta onnettomuuden uhreista ei kumpaakaan. Vasta sunnuntaipäivän puolella saatiin pojan ruumis ylös. Isä oli suuren perheen isä ja häneltä jäi vaimo ja 8 lasta. Hukkunut Heikki oli 13 vuotias.

Keväisin jokijään tullessa kestämättömäksi lauttamies kyläläisten kanssa avasi uoman lauttalle.

Raimo Viikin kirjoituksesta kerrotaan, että tie Kauvatsan Työtilästä Karhiniemelle saatiin hevosella kuljettavaan kuntoon 1700-luvun alkupuolella. Samoihin aikoihin asiakirjoissa on tietoa Karhiniemen lautasta. Lautturi sai palkaksi vuodessa 2 kappaa jokaiselta lauttaa ylläpitävältä talolta sekä lisäkorvauksena kappa viljaa. Samaten hän sai myös taloilta torpan aineet, mutta joutui itse tekemään rakennustyöt. Veneen hän sai kauvatsalaisilta. 1800-luvun puolessa välissä muuttui lautturin virka määräaikaiseksi.

Pisimpään lautturin työtä hoiti muuan Tuomas Jaakonpoika, ollen 30 vuotta työssään 1700- ja 1800-luvun taitteessa. Kirkkoherra Daniel Idman antoi Tuomas Jaakonpojalle sukunimen Karon, ilmeisesti kreikkalaisen taruston mukaan. Tuomas Jaakonpoika, joka hoiti virkaansa 30 vuotta, aina jouluun 1814 asti. Tuomaksen jälkeen tuli Anders Lindberg, jonka palkka mainitaan olleen kaksi kappaa viljaa taloa kohti ja kauvatsalaiset järjestivät veneen.

Torpan lautturit rakensivat itse, mutta talot antoivat 2 tukkia rakennuspuuksi. Ensimmäinen EP:n muis-tama lauttamies oli Frans Tamminen, jota seurasi poikansa Oskari. Sitten tavoitellun lautamiehen paikan sai Frans Kulmanen ja hänen jälkeensä poikansa Kalle. Isä-Kulmanen oli kovin likinäköinen ja käytti kiikaria katsoessaan vastarannalle.

Lauttamiehenä oli myös Oskari Höylänen perheensä avustamana. Höylänen oli valittu vuosiksi 1931 ja 32 lautturiksi ja vuosipalkka oli 7800 mk. Lauttakylälehti kirjoittaa v 1954, ”päätettiin antaa lauttamiehen homma Oskari Rintalalle hoidettavaksi ja palkka oli 200.000 mk vuosi”. Viljo Mattila oli myös lauttamiehenä. Aikanaan hoitivat virkaa myös Salin, Hannes Kurvinen, Ilmari Tommila. Mikään rahasampo virka ei ollut. Kunta maksoi pienen summan sekä ylikulkumaksut kilahtivat lauttamiehen taskuun. Aikanaan kun autot tulivat myös liikenteeseen, lienee tulot olleet kohtuullisemmat.

Lossitaksat vahvisti vielä 1920-luvulla valtioneuvosto, sittemmin maaherra. Taksassa mainitaan: Henkilö maksoi 0,25 mk, kuormattu kelkka tai käsikärry 0,25 mk, vasikka tai lammas 0,25 mk, polkupyörä ajajineen 0,50 mk, reki tai rattaat kuormineen tai kuormatta ilman vetäjää 0,50 mk, hevonen 0,50 mk, juhta ja ajoneuvot, kulkijoineen ja kuormineen 1 mk. Moottoripyörä ajajineen 2 mk, moottoripyörä sivuvaunuineen ja kulkijoineen 3 mk, henkilöauto kulkijoineen 5 mk. Lokomobiili, traktori, puimakone tai niihin verrattava pyörillä kulkeva koje, ajajineen 5 mk. Kuorma-auto kulkijoineen ja kuormineen tai ilman 6 mk. Öiseen aikaan, klo 9 ip. – klo 6 ap. perittiin maksu kaksinkertaisena. Kolme tärkeätä toimintoa oli vapautettu hinnoittelusta maidon kuljetus meijeriin, kirkkomatkat sunnuntaisin ja juhlapäivinä, ruumissaatto.

V. 1921 Karhiniemen lautta oli edelleen huono kantavuudeltaan, mutta ei Keikyän lautta ollut sen paremmassa kunnossa. Karhiniemen kyläläiset vaativat, että heidät vapautettaisiin ylikulkumaksuista, mutta valtuusto ei vaatimukseen kuitenkaan suostunut.

 

 

 Karhiniemen lauttaranta 1950 Lauttaranta.

 Vuonna 1931 Keikyän lautta korvattiin sillalla ja vapautuneen (v. 1924 valmistunut) lauttan siirsi valtio Karhiniemelle. Samalla lautturin asunto siirtyi kunnan omistukseen. Vieläkään eivät karhiniemeläiset saaneet vapautusta ylikulkumaksuista.

1960-luvun lopulla kapulalossi vaihtui moottorilossiksi, johon mahtui toistakymmentä henkilöautoa. Sillä kuljettiin myös talvella, koska virrankehittimet pitivät vettä auki. Lossivahteja tarvittiin moottorikaudella viisi henkilöä. Lautturin työ siirtyi 1.8.1963 valtiolle takaisin. Samalla saatiin vanhaan lauttaan moottori. Pikapuoliin saatiin Uudeltamaalta moottorilossi ja entinen lautta siirrettiin Kokemäelle.

EP muistelee, että ollessan 1940-luvun alussa säästöpankissa kesäapulaisena, kotonani oli pieni kiikkerä vene. Opin sillä varsin hyväksi soutajaksi. Uskalsin lähteä sillä varsin kovallakin tuulella jokea ylittämään. Sammun puolella nousi joskus suuriakin aaltoja. Paavolaan vene oli hankittu jo v 1931 jolloin Sylvi-sisareni opiskeli Turun Yliopistossa luonnontieteitä ja teki tutkielmaan kotiseutunsa maisemista mm. Puuri-järvestä, jonne Aino Höylänen Sylvin kanssa souti.

Joskus lapsena kävimme iltaisin vetämässä uistinta, mutta saaliimme oli heikko. Oli meillä joskus onkikin, taisin olla 10 v ja Sylvi oli 15 v. En pystynyt panemaan matoa koukkuun, vaikka olin riihen takaa niitä purkkiin pyydystänyt.

Kokemäenjoen ylittämistä EP muistelee; sodan aikana aamulla pankkiin mennessäni, joen laineet olivat niin korkeat, ettei Kulmasen Kalle kerta kaikkiaan jaksanut soutaa venettä yli. Lautta oli rannalla maalatta-vana, joten sitäkään ei voinut käyttää. Ei auttanut muuta kuin soittaa pankkiin, että tulen sitten kun luonnon voimat sallivat. Puolenpäivän aikaan ylimeno jo onnistuikin.

Isä Frans oli rahan tunteva mies, melkein joka aamu hän kysyi minulta ”Kumpaas ihmiset nyt paremmin tekee: Tuo rahaa pankkiin vai ottaa rahaa sieltä pois”? Hänellä tuntui olevan käsitys, että pankissa ei toimitettu muuta kuin tililtä ottoja ja panoja. Totta puhuen eivät pankkipalvelut siihen aikaan olleet niin monipuolisia kuin nykyään.

Toisinaan oli lautturina Jennykin, joka piti miehille huushollia. Kulmasen oma koti sijaitsi kylän ison santakuopan koulun puoleisessa päässä. Santapaikka on jo aikoja myyty sorakuutioina tielle tietymättömille. Kansakoulua käydessäni ja vielä kauan sen jälkeenkin heidän vanha harmaa kaksi huonettakäsittävä tupansa siinä oli, Aina Kulmanen oli nuoruudessaan ollut Paavolassa piikana ja avioitui sitten Frans Kulmasen kanssa. Kulmasen lapsista Erkki oli ikäiseni ja oli samalla luokalla kanssani. Häntä pari luokkaa ylempänä oli Kalle. Frans Johannes, jota kutsuttiin Hannekseksi, oli nuorena poikana meillä, mutta eteenpäin pyrkivänä nuorukaisena hän hakeutui autokouluun ja sieltä linja-autonkuljettajaksi Lauttakylän Auto Oy:lle. Hän ajoi linjaa Turkuun ja myöhemmin kauan Helsinkiin. Hän ajoi jo 30-luvulla, jolloin minäkin olin Turussa koulussa ja Sylvi opiskelemassa Turun yliopistossa.

Lauttamiehen työtä haittasi kun Kokemäenjokea käytettiin tukkien uittoväylänä. Tukkeja Kokemäenjokea pitkin uitettiin Porin sahoille ennen sotaa aina v 1967 asti. Jotteivat tukit ajautuisi rantoihin, oli sitä varten asetettu joen kummallekin rannalle puomit, jotka estivät tukkien rantautumisen. Puomit olivat kiinnitetty toisiinsa ja ne olivat vähän matkan päästä aina kiinnitetty pollareihin. Tukit uitettiin jokea pitkin vapaina, joskus niitä tuli joen täydeltä. Silloin joen ylittäminen ilman keksiä (jolla työnnettiin tukkeja) oli mahdotonta. Uittoa kesti yleensä juhannukseen asti. Lauttarannassa Sammun puoleisella sekä Suojoen rannalla oli tukkilaiskämppä. Uittoa hoitivat sitä varten palkatut tukkilaiset.

Pitkään joessa olleet tukit tulivat niin vetisiksi, että painuivat pohjaan ja näitä ns uppotukkeja saivat kaikki vapaasti nostaa itselleen. Lehtitiedon mukaan v 1906 hukkui kolme tukin nostajaa. Kihlakunnanoi-keuden 14.2.1910 päätöksessä sanottiin, että lauttausyhtiö oli v 1908 ja talvella 1909 antanut yleisölle tiedoksi, että kuka tahansa saisi yhtiön laskuun ottaa Kokemäenjoesta sinne uponneita yhtiön tukkeja 70 pennin nostamispalkkaa vastaan tukilta. Työmies F. K Karhiniemeltä, oli nostanut 120 tukkia, jotka olivat maanneet vedessä yli vuoden sekä heinäkuun 23. vuonna 1902 annetun vesioikeuslain mukaan uponnut puu, jota omistaja ei ole ottanut vuoden kuluessa ylös, oli katsottava hyljätyksi, että yllämainitulla perusteella ei yhtiöllä oikeutta riidanalaisiin puihin.

 

 1934 Paavolan sisaret saattamassa sukulaisiaan
1934 Paavolan sisaret saattamassa sukulaisiaan.

Karhiniemen lossi vuonna 1962
Kuvassa Ari, Pasi, Yrjö ja Heli Lindblom vuonna 1962.

 

Kapulalossi vaihtui moottorikäyttöiseksi vasta 1960-luvun lopulla. Nyt lautalle mahtui toistakymmentä henkilöautoa. Lossi kulki kesät talvet ja kaikkina vuorokauden aikoina. Lossivahtejakin piti palkata 4 sekä yksi tuuraaja. (Aikaisempina vuosina homman oli hoitanut yksi lauttamies!). Kun Keikyä sai uuden sillan, tarjottiin vapautunutta (vuonna 1931 valmistunutta) Karhiniemen lossin tilalle, mutta hanke kaatui karhiniemeläisten yksimieliseen vastustukseen.

Ja kauan odotettu Karhiniemen silta otettiin marraskuussa 1987 käyttöön. Silta on 215 metriä pitkä. Vihkiminen tapahtui 15.1.1988. Sillan avulla Karhiniemen kylä liitettiin lopulta ”muuhun maailmaan". Uuden sillan myötä hävisi rannasta paljon kylän historiaa ja taulu: ”Lossi. Kokeile jarruja”.

 

Irja-Liisa Marku - Antti Suomela

 

 

(c)2018, Kaikki oikeudet pidätetään - Karhiniemen Kyläseura ry - Antti Suomela
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.

OK, ymmärrän tai Lisätietoja
Evästeiden tiedot
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
OK, ymmärrän